Pari suhdetta

Blogi ja minä alamme toistaa itseämme, joten kurkistus välillä toiseen suuntaan. Ehkä yksi syy kirjoitustaukoon oli se, että loppujen lopuksi materisista asioista, kuten tavarat ja talous, kirjoittaminen on uuvuttavaa. Prosessit niissä asioissa jatkuvat kyllä edelleen, mutta ei niitä jatkuvasti jaksa velloa. Tällä kertaa aiheena ihmissuhteiden villi viidakko. 

Elämäni pienentyessä olen huomannut samalla myös osan ihmistä katoavan. Elämäni on muuttunut siten, että jaksa yrittää ihmissuhde rintamallakaan jatkuvaa rimpuilua. Elämääni ovat jääneet ne ihmiset, joiden kanssa voi jatkaa siitä mihin viime kerralla jäätiin. Ilman syyllisyyttä puheluista, joita en soittanut, kortista, joka ei lähtenyt postiin, ilman syyllisyydestä siitä, että en ole jaksanut nähdä vaivaa, että järjestäisin tapaamisen. En ole laiminlyönyt ystäväni itsekkäistä syistä, vaan yksinkertaisesti aikani ja voimani loppuivat. 

Minulla on ystäviä, joiden tapaamisesta on voinut kulua vuosi. Osa heistä on kaukana Suomen toisella laidalla, yksi jopa toisella puolen maapalloa. Ja silti he ovat ja koen, että he ovat osa minua. Minua on todella siunattu hyvillä ystävillä, jotka ymmärtävät minua jopa puolesta lauseesta. Ikävöin heitä usein, vaikka en saa sitäkään aikaiseksi heille ilmoittaa. He ovat ystäviä, eivät kavereita. Minä saan olla itseni ja se on hyvä. Kun vihdoin tapaamme, aika häviää väliltämme, jatkamme siitä mihin jäimme.

Kavereita minulla ei ole. En ymmärrä kaveruuden funktiota, muuta kuin opintojen tai työn merkeissä. En jaksa haaskata energiaani siihen, että haalisin vimmaisesti lisää ihmisiä elämääni. Ovi on tosin elämääni auki, jos on valmis siihen, että minulla ei juuri nyt ole juurikaan annettavaa. Kavereille tämä ei yleensä riitä. Sosiaalinen media ei ole minua varten, vaan rasitun pian teennäisestä ilmapiiristä, joka siellä vallitsee. Teennäisyys ja pinnallisuus muutoinkin saavat minut ärsyyntymään. 

Muutoin minua ympäröi perheeni. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pitkään. Tähän mennessä kaikki kriisit ja riidat on selvitetty ja anteeksi annettu. Parisuhteessa tärkeää on arvostus. Arvostan häntä ja vaivaa, jonka hän näkee perheemme eteen. Pitkä yhteinen historia on ehkä saanut aikaan sen, että osa kulmista on jo hieman hioitunut pois. En haluaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Hän on minulle pysyvyys. Kiitän Jumalaa hänestä.

Mitä on minimalistinen ajattelu ihmissuhteissa vai voiko sitä olla? Minulle se on sitä, että se mitä on, on aitoa. Laatu korvaa määrän. Ihmiset ovat materiaa tärkeämpiä. Ihmisuhteissakin voi olla paikallaan pysähtyä, löytää olennainen  ja antaa itselleen lupa, että se, mitä on riittää. Se mitä minä voin antaa, riittää.

Jahti

Jatkuva metsästäminen käy työstä. Olin todella monta vuotta koko ajan jotain vailla. Kaipasin isompaa, suurempaa, enemmän ja nopeammin. Janosin arvostusta, omaisuutta ja menestystä. Olin levoton, onneton, väsynyt ja pettynyt. En saanut juurikaan saalista. En rikastunut, vaan velkaannuin. En päässyt työssäni eteenpäin, enkä juurikaan saanut panostuksesta huolimatta palautetta. Tein kaikkeni, mutta harvoin kukaan kiitti.

 En osunut maaliin myöskään elämysjahdissa, koin hienoja hetkiä, mutta aina jälkeenpäin tunsin pettymystä. Huikea ei ollutkaan todella huikeaa, vaan usein keskinkertaista. Elämääni hallitsi usein tyytymättömyys.

Elämässä keskeisiä kääntöpisteitä ovat hetket, kun kaikki romahtaa. Pääsen pian viettämään oman korttitaloni luhistumisen yksi-vuotisjuhlaa. Avainsana on luopuminen. Toinen avain on luovuttaminen. Tähtäimen asettaminen oikeaa suuntaan; pois päin siitä mitä puuttuu, katse sinne mitä jo on. Omien voimavarojen löytämisen kautta voi oivaltaa omat mahdollisuudet, joiden kautta voi saavuttaa asioita, jotka todella ovat merkityksellisiä. Olennaista on löytää myös tasapaino itsensä kanssa, tyytyä siihen kuka peilistä näkyy. Hyväksyä itsensä. Olen ollut kuin koira, joka kerjää keittiössä makupalaa. Odotin saavani hyväksyntää ja kehuja. Suoritin vimmaisesti, mutta aina jäin katsomaan pää vinossa, kun mitään en saanutkaan. 

Onko haaveet ja unelmat kiellettyjä? Eivät tietenkään! Haaveilen lomasta, mutta tyydyn siihen, että se ei tapahdu heti. Haaveilen myös omasta työstä, jossa saisin olla vapaa luomaan ja kehittämään uutta. Mutta kuitenkin, jahti omassa elämässä on ohi. Sain saaliin. Olen saavuttanut elämässäni selkeyden. Tiedän asiat, mitä haluan ja niitä ei ole paljon. Haluan ainoastaan elää tavallista elämää. Haluan, että elämäni ei luisu enää päämäärättömään kaaokseen, jossa hallinnan tunne katoaa työstä, taloudesta, kodista, ihmissuhteista ja tavarasta. Ylimääräinen karsiutuu elämästä, kun antaa itselleen luvan keskittyä vain todella olennaisiin asioihin. Kaikilla elämän osa-alueilla.

Metsästystä en silti lopeta. Oikeissa olosuhteissa se on mitä mukavin harrastus. Metsässä liityn hiljaisuuteen, joka nielaisee minut lempeään kitaansa. Metsä ei odota eikä vaadi minulta mitään. Metsä on ja minä olen. Tärkeintä ei ole saalis vaan pysähtyminen. Ilman pysähtymistä ei voi valita suuntaa.

Tietoisuus

Näin jälkeen päin on aika noloa tajuta, että ei ole ollut kovinkaan viisas. On ollut helpompaa mennä virrassa muiden mukana. Kaipaan välillä sitä kaikkivoipaisuuden tunnetta, joka nuorena oli. Silloin, kun vielä kuvitteli tietävänsä maailmasta jotain. Nyt tiedän, että en juurikaan tiedä mitään. Tiedänkö enää itsestänikään mitään. Olenko koskaan mitään tiennytkään?

Tietoisuus kuitenkin on mielestäni hieman laajentunut. Tällä viittaan nyt johonkin aivan muuhun, kuin hengelliseen kokemukseen. Mielumminkin tarkoitan sitä, että joku on laittanut valot päälle varastossa, vaatehuoneessa ja silloin tällöin edistymistä on havaittu myös verkkopankissa. En halua enää tavaraa, en halua kerryttää materiaa, vaan haluan yksinkertaisuutta. En kaipaa merkkivaatteita, en halua olla trendikäs, vaan haluan käytännöllisyyttä. En halua velkaantua, en halua tuhlata, vaan haluan, että tulemme toimeen sillä mitä on.

Prosessit jatkuvat edelleen. Paljon olen prosessoinut myös itseäni. Se on väsyttävää. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Myös sillä, että elämäntilanne meni sellaiseksi, että olen elänyt muutaman vuoden todella pienessä ympyrässä. Meni muutama vuosi, että en juurikaan nähnyt ketään, en suunnitellut paljoakaan, en harrastanut mitään omaa.

Miksi? Siksi, että olin sidottu kantamaan vastuuta omista lapsistani ja he täyttivät koko elämäni. Muuhun ei riittänyt rahkeita. Miksi alistuin moiseen toimintaan, joka ei täytä yhteiskunnan normeja? Eikä ollut edes minulle luontevaa? Ei se ollut alistumista, eikä uhrautumista, vaan kokkaamista, imettämistä, pyllyn pesua, läksyjä, paljon pukemista, pyykkiä, hölmöilyä ja hermoilua. Olin vapaaehtoinen. Suostuin siihen, koska elämä on vaiheita, joita seuraa toinen. Osa vaatii itseltä enemmän, mutta en kadu. Nyt olen raivannut pienen siivun omaa elämää ja pienin askelin lähden kohti uusia vaiheita.

On helppoa tehdä niin kuin muut tekee. On helppoa olla niin kuin muut on. Minä olen silti itsepäisesti näin.

Tämä aika on opettanut minulle sen, mitä en omalta elämältäni halua. Haluan työtä, jossa on mahdollisuus kehittää työtään ja omaa osaamistaan. Haluan selkeän aikataulun. En suostu sylkykupiksi, enkä kynnysmatoksi. Haluan keskittyä elämässäni olennaiseen. En halua täyttää kotiani turhalla tavaralla, jota en tarvitse. En myöskään halua mennä tässäkään ajattelussa mihinkään ääripäähän.

Juhannus

Ystäväperhe lähetti juhannusterveiset Espanjan auringosta, +25 ja mereltä tuulee lempeästi.

Minä yritän tainnuttaa kahta ylikierroksilla olevaa pikkuviikaria  homeelta haisevassa pienessä uretaanikopissa ja lasken kahteen tuhanteen. Ulkona on kylmä ja tuhansien hyttysten armeija vaanii verenhimoissaan uhriaan.

Osaomistan muutamaa asiaa, joita en koskaan kuvitellut omistavani. Yksi niistä on asuntovaunu.

Asuntovaunu on ainoa mahdollisuus mökkeillä suvun mökillä. Pakko olla jokin oma kohta, missä voi nukkua ja säilyttää tavaroita. Olen löytänyt vaunusta kaksi hyvää puolta. Kesällä on viileää nukkua ja viikko kopissa asumista saa oman pienen kodin tuntumaan valtavalta loistolukaalilta.

Asuntovaunu on vanha ja osia jää aika paljon käteen. Kaapit eivät pysy kiinni ja ahdasta on. Lämmitys reistailee. Otin mukaan saamiani aikakausilehtiä, kuinkas ollakaan tietysti ET-lehtiä suurin osa. Eipä haittaa, luen ja haaveilen eläkkeestä. Raili, 79 v. on seurani.

Suomalaista sisua vaaditaan, kun uskallat mennä ulos ja pakkopaistat perinteistä makkaraa vesisateessa hyttysiä läiskien ja kylmissään. Pitää oikein keskittyä, että ei huido itseään päähän sillä kädellä, jossa on makkaratikku.

Silti juhannus on oltava mökillä. Vaikka taivaalta sataisi räntää viistossa ja salamoisi, hullu suomalainen saunoo ja hakkaa itseään koivunrisuilla.

Menettääköhän kansalaisuuden, jos haaveilee hetken etelänlomasta? Lämpimästä tuulesta pimeässä illassa ilman ininää.

Kahvihuone

Blogissa taas pitkän tauon jälkeen. Kahden ihmisen kaipaamana.

Olen miettinyt paljon töihin menemistä. Olen ollut kotona lasten kanssa aika pitkään. Minulla on sosiaalialan koulutus ja ehkä jotain töitä voisi löytyäkin. Äitiyslomani loppuu elokuun lopussa ja siihen asti olisi aikaa pohtia tilannetta.

Töissä olemisessa on hyviä puolia. Ei tule ehkä ihan niin hulluksi, kuin vain kotona olemalla. Elämän sisältönä ruokkimis-siivoamis-pyykinpesu-lastenhoito rumba menee jonkin aikaa, mutta joskus huomaa haaveilevansa esimerkiksi järkevästä keskustelusta. Luin jostain, että ainoa ruoka, mitä äiti saa syödä lämpimänä on jäätelö. Osittain totta sekin. 

Töihin menemisen esteitä taas ovat seuraavat asiat. Miten ihmeessä saa vietyä kolme lasta hoitoon myöhästymättä joka aamu? Ajatuskin nopeasta lähdöstä yhden uhmaikäisen spagetin lailla velttona makaavan lapsen, yhden lahje- ja hihahysteerikon ja yhden täysin puettavan lapsen kanssa saa hien pintaan. Autolle asti kun pääsee, ýksi on jo karannut, yhdellä on housussa taas kakka ja uhmaikäinen ei suostu turvaistuimeen, vaan huutaa kurkkusuorana ja jäykkänä, kuin kakkosnelosen lankku. 

Hoitopaikka voi olla mitä vain ja kiitoksena tippuu kolmesta lapsesta hoitomaksu, joka saa pyörtymään. Rahallisesti työnteko ei kannata, tulojen nousu menee bensaan ja hoitomaksuihin. Siltikin jossain vaiheessa haluisin töihin.

Työpaikka sosiaalialalla voi olla oikein miellyttävä, tai sitten ei. Naisvaltainen työporukka ei välttämättä ensimmäiseen kahteen viikkoon tervehdi olleenkaan. Jos huomataan, että tulokas on pidempään, kerrotaan näkymättömät säännöt. Hierarkia on yleensä armoton. Kuka saa laittaa autonsa lämmitystolppaan ja kuka juo kahvinsa mistäkin mukista. Sitten se alkaa. Ensin ollaan näennäisen ystävällisiä. Takana päin haukkuminen alkaa yleensä viimeistään kolmen viikon kohdalla. Voi olettaa, että itsestä puhutaan pahaa, koska sinullekin haukutaan selän takana kaikki muut työkaverit. Oi, että sellaista jaksaa hyvin, kun kotonakin saa olla jatkuvasti lasten erotuomari.

Poikkeuksia toki on, harvassa, mutta kuitenkin. Jossain päin ihmisiä arvostetaan ja kannustetaan. Niin olen kuullut.

Alan vaihto on yksi vaihtoehto. En vaan osaa kuvitella, mitä osaisin tehdä. Varsinkaan, kun juuri nyt ei ole mahdollista pitkään opiskella. Ehkä työasia aikanaan järjestyy. Siihen asti saan nauttia kiireettömistä aamuista ja elämästä ilman aikataulua ja kalenteria. 

Todellinen halpamatka

Käytiin kolmen päivän kaupunkilomalla. Matkaohjelmaan kuului käynti upeassa vanhassa linnassa, tutustumista trooppisiin kasveihin, eväsretki meren rannassa ja oleilua ystävien ja sukulaisten seurassa. Mukana mies, isot lapset ja vauva. Budjetti reilut sata euroa.

Miten? Kohteena Turku ja majoitus sukulaisten tyhjässä asunnossa. Olivat ostaneet meille ruokatarpeitakin. Ensimmäinen ilta oltiin ystäväperheen luona.

Seuraava päivänä kävimme Turun kasvitieteellisessä museossa. Oli mahtava elämys, kuin pikamatka etelän lämpöön. Perhelippu maksoi 15 euroa ja oli hintansa arvoinen. Olimme hieman skeptisiä olisiko paikka lapsille mieluinen. Tytöt olivat ihmeissään. Paikka oli heistä upea. Greippipuu, viidakon huikeat kasvit ja ihmeelliset kaktukset jäivät mieleen.

Museo sijaitsi Ruissalossa, jonka maisemat olivat muutoinkin vaikuttavat. Huikeat tammimetsät!  Kävimme eväsretkellä meren rannalla. Ilta kului ystävien seurassa.

Toisena päivänä lepäilimme aamupäivän ja sitten suuntasimme Turun linnaan. Perhelippu maksoi 15 euroa. Kierros sisältää todella paljon portaita, joten pienille lapsille kantoväline on ehdoton. Linna oli lasten mielestä jännittävä ja ehdoton hitti olivat keskiaikaiset vaatteet, joita sai kokeilla.

Kävimme syömässä kauppakeskus Myllyssä. Mies etsi itselleen kenkiä, ei löytynyt. Ostettiin tuliaisiksi pojille uudet sangot, lapiot ja saippuakuplia. Huomasin, että minua ei kaupat enää jaksa kiinnostaa. Parasta matkassa olikin päästä ihastelemaan nähtävyyksiä ja nauttia hyvästä seurasta.

Oivallus oli, että lapset voivat myös pitää museoista ja nähtävyyksistä! Ilman isoa budjettia voi saada vaihtelua arkeen. Aina ei ole pakko matkustaa kauas. Suomessakin on kivoja kohteita.

Kuvat kasvitieteellisestä museosta.

Kuplia

Lasten syntymät ovat tehneet minusta herkkähipiäisen nössön. Tämä ominaisuuteni on vain pahentunut koko ajan. Ei onnistu kauhuelokuvan katsominen, kun usein uutisetkin ovat liikaa. Toissailtana selasin TV:n kanavia ja sieltä tuli dokumentti natsisaksasta. Viisi minuuttia ja olen kaksi päivää nähnyt ruumiskasoja joka kerta, kun laitan silmät kiinni.

Mies sanoi, että historia pitää tuntea. Muuten teemme ihmisinä samoja virheitä uudestaan. Uskon, että tämä on totuus. Minä en vain kestä kaikkea totuutta. Minun on ehkä pakko sulkeutua syvemmin omaan kotikuplaani, jossa suurimmat ongelmat ovat sekainen vaatehuone ja riittämätön pyykinkuivaustila. Pitäisikö karsia lisää kirjoja vai ei. Olen kuin Rölli-peikko, joka luettuaan Kauheus ja hirveys-lehteä joutuu menemään itse itseään piiloon sängyn alle.

Koti on mukava kupla. Tämän on huomannut myös kaksivuotias, joka usein sanoo "mennään kotiin". Aina kun olemme liikkeellä, jopa joskus varmuuden vuoksi jo kotona olleessaan. Olemme on onnekkaita, sillä meillä on koti. Koti, ruokaa kaapissa, vaatteita ja viihdykkeitä. Ihana perhe.

Olen päättänyt olla tuhlaamatta aikaa enää sen miettimiseen, että mitä meiltä puuttuu. Se on harha. Olematon kangastus autiomaassa. Väreilevä kuva aurinkomatkoista, sisustuksesta, merkkitavaroista, upeasta uranaisesta. Ihmisestä ei tee onnellista loputon kujanjuoksu suuremman ja paremman perässä.

Meillä on jo kaikkea. Perustarpeista huolehtiminen riittää. Nakkikeittoa ja puhtaat petivaatteet. Tämä on ajatusmalli, joka oli minulle ennen vieras, mutta jonka olen päättänyt tietoisesti opetella. Tässäkään ei kuitenkaan ole syytä mennä liiallisuuksiin. On löydettävä jonkinlainen keskitie.

Hullu on kuitenkin tämä maailma, jos sitä uskaltaa ajatella. Rikas nirsoilee ruoasta, josta joku vain haaveilee. Samalla ruokaa menee roskiin tonneittain. Ihmisten ahneus on rajaton. Kaikkein kipeintä tekee huomata ahneus siinäkin, joka näkyy peilistä. Siinä nössössä. Omastaan on vaikeaa jakaa.

Tosielämän Urpo ja Turbo kauppaa Torissa kapselikeitintä, joka oli pari vuotta sitten pakko saada. Ja ottaa itsestään belfien. Kuvan ahteristaan. Haaveilee extreme harrastuksista ja aloittaa huomenna Nutrilett kuurin. Merkkaa kalenterin täyteen menoja. Se tekee hänestä tärkeän. Elää omassa kuplassaan.

Kuolinkaksio

Kirje sinulle rakas ystävä maailman toisella laidalla. Niin kaukana.

Viitaten edelliseen Skype keskusteluun kuolinkaksiosta.

Tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää sinua. Elät täysin toisessa todellisuudessa. Toisella puolella maailmaa yksin vuokralla miljoonakaupungissa. Minä täällä perähikiällä omakotitalossa kuuden muun ihmisen kanssa.

Ymmärrän kuitenkin irtonaisuuden tunteen. Sen tunteen, että juuret ovat irti maasta ja niitä ei voi betonin ja asfaltin sekaan istuttaa. Kerran maalainen, aina maalainen.

En siltikään ole varma siitä, onko kuolinkaksion ostaminen pieneltä kotipaikkakunnalta oikea ratkaisu. Sinänsä olisi jotain pysyvää, jos ei muuta niin velka ja yhtiövastike. Osoite jossain. Muistikuva kylän ainoasta grillistä, kirkkotiestä, järvestä ja hiljaisuudesta kotitalon rappusilla. Rakkaista, jotka asuvat siellä. Tunteesta saunan jälkeen.

Siltikin olen sitä mieltä, että kolmekymppisenä ei vielä ole aika murehtia, onko paikkaa mihin voi köyhänä eläkeläisenä vetäytyä kuolemaan, niin kuin eläin metsään. Yksin. Nuolla ensin hieman haavojaan ja sitten kupsahtaa kuolinkaksion nurkkaan. Harvalla ihmisellä on yhtä valoisat tulevaisuudennäkymät.

Jos kuitenkin päädyt ostamaan kuolinkaksion niin varaa ihmeessä arkku samalla. Siinä jos valmiiksi nukkuisi. Ei tulisi ihmisille turhaa vaivaa. Jokohan arkkuja saa nettikaupasta?

Ehkä kuitenkin pyydän vielä miettimään. Voi olla, että elämä yllättää. Onhan se tilastollisesti yllättynyt ennenkin. Mieti missä olet nyt. Olet jo nyt nähnyt enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.

Onko koti pysyvyyden symboli? Psyykkinen turvapaikka? Pesänrakennusvietti on syvällä ihmisyydessä, lakanamajojen kyhäily alkaa jo ennen kuin osaamme kunnolla keskustellakaan. Havittelemme aina vaan isompaa majaa ja luomme ympärillemme suojamuurin tavarasta?

Voiko olla irtonaisena onnellinen? Silloin on vapaa. Irti vinhasti pyörivästä velkapyörästä, stressistä, velvollisuudesta ja huolesta.

Itse olen alkanut kyseenalaistaa oravanpyörän, jossa me täällä hyvinvointiyhteiskunnassa elämme. Koti, perhe, auto, isompi koti, isompi perhe, isompi auto. Minibussi, jättilaina, kivilinna spa-osastolla? (Viiden lapsen äitinä olen huomannut, että lapsi peseytyy hyvin muoviammeessa, jossa minutkin on joskus pesty.)

Ja sitten joskus, kuolinkaksio rivarista saunalla?
Tekeekö kuolinkaksion omistaminen sinut varmasti onnellisemmaksi? En usko. Tieto siitä mihin on menossa? Kolmekymppisestä suoraa tietä köyhäksi eläkeläiseksi kuolemaan? Joko ostan adressin?

Ikävä on sinua! Olet ihana ystävä. On mukavaa,  että on ystävä, joka on enemmän pessimisti kuin minä. Ennen luulin, että se ei ole mahdollista. Odotan kesää, että näemme. Voin tarjota sulle grillillä ranet. Ei lotota, kun ei voiteta kuitenkaan. Voit soittaa mulle virren kuolema kategoriasta. Sitten voidaan halata. Koska olet lähellä.

Terkuin tiedät kyllä kuka.

Jaksaa ja jaksaa

Käytin auton katsastuksessa. Ei mennyt läpi.

Onneksi äitejä ei tarvitse käyttää katsastuksessa. Se olisi noloa.  Moottori yskii, satunnaisesti päästöarvot ovat koholla, puskurit roikkuvat ja perä on huolestuttavan löysä. Väljää löytyy sieltä ja täältä.

En ole vieläkään täysin toipunut ala-asteen telinevoimistelusalin traumoista. Pahinta olivat kuitenkin yläasteen aerobic-tunnit ysäribiisien tahtiin, kun tottumattomana en saanut millään käsiä ja jalkoja liikkumaan eri tahtiin. Se oli hirvittävää. Olisin halunnut maastoutua homeelta haisevan maapohjahallin välinevarastoon.

Liikunta kuitenkin tekisi todella hyvää. Käytettäviä tekosyitä on todella paljon, vauva, muut neljä lasta, kotityöt ja milloin mikäkin. Todenmukainen syy on laiskuus. En tahdo millään saada itseäni liikkeelle.

Kaikki asiat eivät ole kaikkia varten. En näe edelleenkään itseäni varaamassa paikkaa - eturivistä keskeltä - tiukoissa trikoissa pumppitunnilla. Siinäpä vasta olisikin näky, väärässä tahdissa sätkivä makkara, liian tiukassa kuoressa.

Olen kuitenkin kokeillut lajeja, joista ehkä melkein pidän. Kahvakuula - ihan ok, jos selviää sen tunteen kanssa, että ei ole ihan varma selviääkö enää koskaan kotiin. Suunnistus - täysin samat perustelut.

Hyötyliikunnan voittanutta ei kuitenkaan ole. Parasta ovat puutyöt, klapien teko. Puu tuoksuu hyvältä, eikä ole syytä pukeutua timmeihin trikoisiin. Paras kaikista on mustikkametsä. Se on paras aika vuodesta. Yksi parhaista tunteista maailmassa on, kun hikisen metsäreissun jälkeen pääsee uimaan viileään järviveteen.

Auto tarvitsee uudet iskarit. Se varmaan hoituu, Mitenköhän saisi potkaistua itseään leviävään hanuriin? Tuntuu, että muilla osa-alueilla asiat hilautuu hitaasti eteenpäin. Talous kohenee, koti kohenee, mutta peilistä en näe sitä mitä haluaisin. Naista, joka olisi täynnä virtaa ja elämänsä kunnossa. Jonka elämä olisi yhtä mustikkametsää.

Roskahaaste

Roskahaaste suoritettu. Siivottiin ranta, jossa oli runsaasti muoviroskaa. Myös lasia ja lasinsiruja oli paljon. Lasiroskat onkin lasten ja eläimien kannalta kurjimmasta päästä. Myös Kaarina, jonka blogista haaste tuli, on kerännyt roskansa. 

Meillä on vieläkin jonkin verran lunta. Roskia paljastuu nyt teiden varsilta, mennään keräilemään vielä sieltäkin.

Pera ja perusasunnot

Vapise Kaisa ja luksuskodit, sillä nyt tulee Pera ja perusasunnot.


Tänään ohjelmassa tutustutaan kolmeen suomalaiseen perusasuntoon. Jakson lopussa raati valitsee yhden asunnoista jatkoon kilpailemaan vuoden perusasunnon halutusta tittelistä.

Ensimmäinen kohde sijaitsee urbaanissa ympäristössä. Kohteena on 1980-luvulla rakennettu kivielementtitalo. Julkisivua kohentamaan on juuri asennettu parvekelasit, muutoin talo on alkuperäinen, kuten kymmenen vastaavaa rakennusta ympärillä. Saunaton kaksio pitää sisällään jänniä ratkaisuja ja on värit on valittu rohkeasti. Eri vuosikymmenten tyylit kohtaavat ennakkoluulottomasti. Kylpyhuoneen värimaailma on hennon vaaleanpunainen, piristykseksi on valittu kukkaloistoa boordin muodossa. Keittiön kaapistot alkuperäiset, pöydäksi valittu pirtinkalusto. Kukkateema toistuu olohuoneen tekstiileissä. Lähtemättömän vaikutuksen tuo lattiapinnan materiaaliksi valittu ruskea muovimatto.

Toinen kohde on osa suomalaista rakennushistoriaa. Kohde on rintamamiestalo rinnetontilla. Remontti alkoi kymmenen vuotta sitten, mutta edelleen kesken sieltä ja täältä. Ehkä valmis ensi vuonna, ehkä ei. Keittiössä vihreäksi maalatut puolipanelit ovat löytäneet parikseen pilviaiheisen tapetit. Sisustus on runsas ja aiheeksi on valittu merellinen Hawaii-teema yhdessä perintöhuonekalujen kanssa. Yläkerrassa pystyy hyvin liikkumaan vain hivenen kumartumalla. Jyrkät portaat alimpaan kerrokseen muistuttavat joka päivä elämän rajallisuudesta.

Uudempaa rakennuskantaa edustaa omakotitalo haja-asutusalueella. Sisustus yhdistelee hauskalla tavalla erilaisia puuta matkivia muovipinnoitteita. Lastenkamareihin on saatu tiivis tunnelma sullomalla useita lapsia tavaroineen samaan pieneen huoneeseen. Elämää suurempi kulmasohva on keskeinen elementti tuvassa (muuta ei sitten mahdukaan). Säilytystilat jatkuvat kaappien päälle ja sänkyjen alle. Saunatilat.... ovat olemassa.

Jatkoon tällä kertaa runsauden sarvi - rintamamiestalo. Tervetuloa mukaan seuraavalla viikolla ohjelmaan Pera ja perusasunnot!

Kohteeseen kolme voi tutustua tarkemmin tulemalla kahville meille.

Yhden naisen vastarintaliike

Suurin osa blogeista, mihin olen törmännyt, käsittelee uusien ihanien hankintojen tekemistä. Uudet ilmeet kotiin ja uutta rytkyä itselle ylle. Lapset puetaan uusiin ihkuihin kuoseihin, söpöä. Ei kun shoppa shoppa shoppa.

Elämä on muuttunut  kertakäyttöiseksi. Ostamme vaatteita roskiin. Aiheesta voi lukea tästä.  Olen kieltämättä joutunut itsekin karsimisen yhteydessä laittamaan vaatteita pois. Kaikki käyttökelpoiset menevät meillä kirppareille, kavereille, lumppukeräykseen ja osasta reikäisiä puuvillavaatteita on tehty rättejä omaan käyttöön. Vaatteiden alkuperää voi myös miettiä. Ovatko ne pienten käsien tekemiä? 

Olen ostanut vuosia vaatteet lähinnä kirppikseltä lapsille. Itselleni olen suurimmaksi osaksi saanut vaatteita käytettynä. Lisäksi olen lainannut vauvan vaatteita.

Vaatetilanne on alkaa olla sopiva. Ehkä edelleen vähän liikaa, mutta mitään ei tule mieleen mitään mitä tarvisisi.

Olen alkuun huhtikuun täydellisessä vaatteiden ostolakossa. Yhden naisen vastarintaliike. En osta yhtään vaatetta itselleni tai lapsille. En edes kirppikseltä. Jos taloustilanne kohenee, voisin syksyllä ostaa lapsille jotain kotimaisilta käsityö yrittäjiltä.

Miehen kanssa vähän naurettiin tälle meidän elämälle. Paljon tavaraa, vähän rahaa. Pyllyaukisia hamstereita. Hyvin menee. Tavaraa vaan kerääntynyt vuosien varrella. Rahat taas on mennyt sitä mukaan, kun on tullutkin. Elämä on laiffii. Onneksi virheistä on lupa oppia. Hirmuisen hyvä säästövinkki on olla ostamatta mitään.

Ilkeä äiti vie lapsilta lelutkin

Leluja. Muovista sälää. Kasoittain pölyä kerääviä pehmoelukoita. Äänileluja, joiden soundi viiltää suoraan hermoon. Viime vuoden hittilelu, se joka tuli - ja meni.

Olen laittanut pois leluista yli puolet. Itse en osta leluja enää ollenkaan. Lasten syntymäpäivätkin saavat kylmän hien pintaan. Nykyään toivon sukulaisilta lapsille lahjaksi tarpeellista tavaraa tai yhteistä tekemistä.

Karsinnan alkumetreillä tilanne oli se, että tavaraa oli kuin halpahallin krääsä osastolla. Siivoaminen oli mahdotonta, ahdistus nousi nollasta sataan.

Rakas lukija, yritä ymmärtää. On laji ihmisiä, jotka ovat luonteeltaan siistejä, järjestelmällisiä ja joille kaikki tämä on helppoa. Minä kuulun lajiin: sinnepäin, hälläväliä ja haittaaks se oikeesti? Kaikki karsiminen ja järjestely vaatii minulta astumista alueelle, jossa olen yhtä kotonani, kuin on eskimo viidakossa. Karsin, koska on pakko. Muuten me hukutaan. Samalla yritän itse muuttua. Ehkäpä hieman olen jo muuttunutkin. 

Viime vuoden aikana olen tehnyt lelujen karsinnan "lajittelu periaatteella". Pojilla on seuraavat kategoriat: autot, puujunat, työkalut, legot, palapelit, kirjat ja pelit. Lisäksi on potkuauto ja plaston mopo. Unilelut saivat pitää. Muut lähtivät. Vieläkin taitaa silti olla liikaa.

Lelujen säilytys toimii kategorian mukaan. Siivoamisen osaavat lapsetkin. Aion lähiaikoina laittaa osan leluista säilöön. Jonkun ajan kuluttua ne tuntuvat kuin uusilta.

Vauvalle riittää pieni korillinen omia leluja. Niiden käyttöikä on lyhyt. Vauva kun kasvaa silmissä.

Jos joskus jotain hankin, yritän tehdä hankintoja, jotka kestävät aikaa. Olen huomannut, että useimmat lelut eivät kestä ehjinä lasten leikeissä. Vinkkejä kestävistä leluista otetaan vastaan.. 

Pientä pintaraivausta osa 2

Muutoskohteena on lapsiperheen vanhempien makuuhuone. Tunnelma huoneessa on sekava, varastomainen. Seinät huutavat tyhjyyttä. Huone ahdas. 

Ennen:

Muutoksessa hyödynnettiin perheen omia kalusteita, tavaroita ja tekstiilejä. 

Jälkeen:

Uuden päiväpeiton hankintapaikka Ecocenter ja hinta 3 €. Se nyt on edelleen ryppyinen, mutta ei voi mitään...

Lamppu kymmenen vuotta vanha. Seinävaate minun äidiltä.

Näkymä ovelle. Oven taakse jää hyllykkö, jossa kirjoja.

Näkymä ovelta. Pinnasänky laitettu pois. Työpiste edelleen huoneessa, kun ei muuallekaan mahdu. Huone on pieni, mutta nyt tuntuu tilavammalta. Vanhassa matkalaukussa säilytän kausivaatteita.

Tarkoitus projektissa oli tehdä huoneesta viihtyisä ja toimiva, omalla tavaralla. Välttelin uuden tavaran ostamista siksi, että meillä on edelleen paljon kaikenlaista. Kuvassa "verhokauppa":

Puhuvat kalsarit

Päivälevon jälkeen lueskelin muiden karsijoiden, siivoajien ja minimalistien blogeja. Mielenkiintoisia juttuja. Monessa kirjoitettiin Marie Kondon kirjasta.

En ole lukenut sitä. Päätelmäni voi siis olla virheellinen. Sain kuitenkin käsityksen, että esineet herätetään keskustelemaan ja niiden herättämien tunteiden kautta sitten päätetään lähtevätkö ne vai jäävätkö. Esineet myös hyvästellään. Sukkia ei saa pinota, alimmat voivat huonosti. Esineillä on henki.

Kaukana on se päivä, että alan kalsareiden kanssa keskustelemaan. Sukkien hyvinvointi ei myöskään ihan ole listallani ihan ensimmäisenä. Ihmiset ovat. Esineet ja tavarat lähtevät, mikäli emme tarvitse niitä. Minimalismi voi korvata ihmiselle uskonnon. Samoin sen voi tehdä kaikki muutkin aatteet. Minulla itselläni hengellisen kaipuun täyttää Jumala, jonka takia pääsiäistäkin vietetään. Eivät puhuvat kalsarit.

Elämäni yksinkertaistamisen ja tavaramäärän karsimisen takana ei ole muuta isompaa kuin se, että jaksaisin paremmin pyörittää ison perheelle arkea. En väsyttäisi itseäni turhalla. Olen huomannut, että  tulostakin hiljalleen syntyy. Kotia pystyy jo paremmin siivoamaan. Löydän tarvitsemani tavarat ilman, että joudun tuntitolkulla etsimään. Elämä on helpompaa. 

Makuuhuone on valmis. Päiväpeiton jos saan vielä silitettyä niin voin laittaa pari kuvaa :) Inhoan silittämistä ihan yli kaiken... 

Ero

Minä ja Visa olemme eronneet. Vietimme yhdessä monta yhteistä vuotta. Monenlaisia vaiheita. En tiedä voiko sanoa, että kasvoimme erilleen. Ehkä kävi niin, että Visa kasvoi ja minä vikisin.

Suhde Visaan oli yksipuolinen. Minä mietin Visaa usein. Valvoin usein öitäkin. Visa sen sijaan muisti minua vain kerran kuussa ja silloinkin epämiellyttävällä tavalla. Muuta en saanut. Se alkoi ottamaan päähän.

Eropäätös kypsyi pitkään, sillä olin riippuvainen Visasta. Visa ei sen sijaan tuntenut minua kohtaan mitään. Muisti vain kerran kuussa.

Eroprosessi ei ole vielä selvä, sillä edelleen Visa kulkee mukanani. Pankissa sanottiin, että voin tarvita Visaa. Itse haluaisin täyden pesäeron. Maailma ei kuulemma enää kulje niin.

Siinä kohtaa verkkopankissa, missä Visa ennen oli, on nyt nollia. En haluaisi palata yksipuoliseen, huonosti toimivaan suhteeseen. Voiko ihminen elää ilman luottokorttia? Pankissa oltiin sitä mieltä, että ei.

Olen ollut nyt koskematta Visaan jo pitkään ja huomasin, että en kaipaa enää Visaa elämääni. Ehkäpä Visa saa kulkea edelleen mukanani, mutta olemme tehneet suhteeseen erilaiset säännöt.

Tavaraa, tavaraa

En ymmärrä. En käsitä. Mistä tätä tavaraa riittää? Nyt on viime keväästä asti karsittu ja aina vaan sitä on liikaa! Epäilen, että tavarat(kin) lisääntyy täällä keskenään.

En ole laskenut lähteneitä tavaroita, mutta määrä on suuri. Olisi varmaan hämmentävää nähdä lähteneet tavarat kerralla! Yhtäkään en kaipaa, ikävöi enkä oikein edes muista.

Tiedättekö mikä on wannabe minimalistin painajainen? Se on juhla, johon liittyy lahjoja. Pidän pienistä juhlista, hyvästä ruoasta ja seurasta, mutta ne lahjat! Muistuupa mieleeni toissa joulu, kun saimme lahjoja yhteensä viisi ikean kassia. En varsinaisesti ilahtunut. Itku ei ollut kaukana. Viime joulu oli onneksi hieman maltillisempi.

Makuuhuone projekti edistyy. Sisustus olisi helppo homma, jos siellä ei olisi niin paljoa tavaraa. Eilen lähti vaatetta ja papereita, vielä olisi yksi laatikosto käytävä läpi. 

Ostin Ekocenteristä 3€ maksavan päiväpeiton. Eli sisustusbudjettia on nyt käytetty. Meillä on makuuhuoneessa edelleen työpöytä, se ei mahdu muualle. Se on susiruma. Etsin vielä jostain käytettyä. Muutoin projekti loppusuoralla.

Eilen iski todellinen epätoivo kasojen kanssa. Onneksi meillä on käytössä mummo-merkkinen kierrätyskone. Äitini kävi lajittelemassa tavaraa: roskiin, lahjoitus, myynti ja paperinkeräys. Hän on lukemattomia kertoja lähtenyt pienellä autollaan pihasta niin, että auto on niin täynnä tavaraa, että vain silmät näkyvät. Ihana apu.

Ulkonäkö

Miltä näyttää nainen, joka on synnyttänyt viisi lasta?

Kasvot: Silmien alla pysyvästi tummaa, ensimmäiset rypyt havaittavissa. Iho oli ihan kiva kymmenen vuotta sitten. Nyt muistuttaa sarvikuonoa. Kulmakarvat taas kadonneet, en ole muistanut värjätä.

Vartalo: Olemus löysähkö. Rinnat roikkuvat, kuin ajokoiran korvat. Läpättävät juostessa. Vatsanahkaa voi käyttää tarvittaessa tavaroiden kantamiseen. Tatuointia ei tarvitse harkita. Vatsaa koristaa pysyvä liekkitatuointi. Raskausarvet.

Hiukset: Väriltään maantie, kun ei kemikaalien pelossa uskalla värjätä. Ilmeisesti imetyksen takia tippuvat päästä. Mallia lehtopöllö.

Kuori: Tämä kaikki verhotaan rumiin rintsikoihin (imetyksen takia ei ole sopivia), joista tissit aina vähän tursuvat yli. Tosiäidillä on aina paidassa hieman ruokaa ja räkää. Jos ei ole nyt, niin viimeistään viiden minuutin päästä. Kotihousut ovat saaneet koristeeksi pienet puklut.

Kyllä. Luovutan. En pelkästään ole kotiäiti. Minä nykyään myös näytän siltä. Pitäisikö jaksaa enemmän yrittää?

Kuitenkin, tämä on pieni hinta siitä mitä olen saanut.

Sisustuksen kirosana

Wannabe minimalisti, edelleen. Meillä on liikaa tavaraa, edelleen. Nyt olen aloittanut makuuhuoneprojektin ja tällä hetkellä tulos on valtava sekasotku. 

Tilanne on nyt se, että käyn välillä ovella katsomassa, mutta käännyn aina takaisin muihin puuhiin. En tiedä mistä kasasta aloittaisin. Mission impossible. Paperikasat on kaikkein pahimpia. (Tekisi mieli aikaistaa juhannus maaliskuun loppuun ja polttaa pihassa kokko.)

Sisustuksen kirosana on väliaikaisratkaisu. Meillä on ollut seitsemän vuotta sisustuksen sijasta väliaikaisratkaisuja. Se on huonekalu tai järjestys, joka on siinä, koska parempaa ei ole. Syitä on lukemattomia: ajanpuute ja ainakin mieheni kohdalla kiinnostuksen puute. Isoin ongelma on tilanpuute. Välillä ollaan oltu aikeissa muuttaa, täältä vaan aina herätään. 

Makuuhuone on todellinen tilapäisratkaisujen pesäke. Ei ainakaan harmooninen lepäämään kutsuva huone, vaan lähinnä varasto ja työtila varustettuna sängyllä. Kutsuvaa.

Lapsiluvun ja tavaramäärän lisääntyessä ovat samassa suhteessa lisääntyneet tilapäisratkaisut. Välillä tuntuu, että elämämme on tilapäisratkaisu. Huoneita on vaihdettu lukemattomaan kertaan. Työntelen kaappeja ja sänkyjä huoneesta toiseen. Teen uuden tilapäisratkaisun. Mies katsoo postilaatikosta kotiin tullessaan, onko oikeassa osoitteessa. Olen huomannut, että vaatekaapit ja sängyt liikkuvat ihan mukavasti, mutta kovin homma on siirtää kirjahylly. Tai siis se tilapäisratkaisu, missä kirjat sillä hetkellä sattuvat olemaan.

Makuuhuone budjetti siis oli 20 euroa. Siitä ei ole mennyt vielä euroakaan (tulitikkuaski olisi halpa ratkaisu...) ehkä nostan kädet pystyyn ja ostan suklaata suruuni koko rahalla. Tai sitten kokoan itseni, nousen kuin feeniks tuhkasta ja luon upean skandinaavisen sisustuksen. Muutama päivä aikaa.

Voiko onnea ostaa osamaksulla

Onni. Mitä se on? Mistä se alkaa ja mihin se loppuu? Onko se vain jotain jossain, tarkoitettu vain harvoille? Paljonko se maksaa? Saako sen osamaksulla?

Olenko asettanut koko ajan onnellisuudelle ehtoja? Sitten kun olen sitä, sitten kun mulla on tätä ja osaan olla sellainen. Sitten kun voitetaan lotossa. Sitten kun voidaan reissata?

Jos onni alkaa, kun lapset ovat isompia? Sitten kun työasiat järjestyy, koti on kunnossa ja näytän paremmalta?

Onko minussa joku vikana? Mikä on syynä siihen, että huomaan vain asiat, jotka voisivat olla toisin. Niidenkin kanssa voi elää.

Voiko päättää, että olen onnellinen? Voiko päättää, että onni alkaa nyt? Olla onnellinen perheestä, kodista, luonnosta, ruoasta ja ystävistä. Tavallisista, arkisista tylsistä asioista? Väsyneenäkin?

Onko niin, että kateus estää meitä näkemästä sitä mikä oikeasti on jo siinä. Voiko opetella olemaan onnellinen? Saako jostain kirjekurssin?

Haasteita

1. Blogini haastettiin mukaan roskahaasteeseen. Roskia pitää kerätä luonnosta jätesäkillinen. Haaste tuli Kaarinan blogista. Suosittelen kuuntelemaan Kaarinan radiodokumentin Yksinkertainen elämäni, linkki löytyy blogista. Mukavaa vaihtelua tv:n katsomisen sijaan kuunnella radio-ohjelma! 

Roskia sisältävä kohdekin on heti mielessä, eli mukana ollaan. Heti mennään lasten kanssa keräämään, kun lumet sulavat. Haasteen vaikein osuus on kutsua mukaan kymmenen muuta blogia ja lukijat. Siinäpä minulle homma, mieluisia blogeja olen löytänyt vasta muutaman! Kotiläksyä on nyt sitten tehty puoli yötä ja olen lähettämässä haastetta eteenpäin. Löysin  lisää mielenkiintoisia blogeja, joita voin seurailla. 

Tehtävään kuuluu tehdä postaus roskien keruusta ja se tulossa, kun tehtävä on suoritettu.

Haastan mukaan nyt viisi blogia ja tehtävän suorituksen jälkeen viisi.

Eli haaste lähtee:

 Tiukilla

Kitupiikitär

Ihana arki

Elämä järjestykseen

Onnen tongintaa



2. Lisäksi haastan ihan itse itseni. Vuorossa olisi saattaa loppuun ikuisuusprojekti, eli haaste on sisustaa meidän makuuhuone viihtyisäksi.  Budjetti on 20€, mieluiten 0€. Aikaa viikko.

Jäät pitävät mahtavaa pauketta ja kuminaa. Kevättä kohti. Joutsenet palasivat jo.

Mini minimalisti

Lasten suhtautuminen tavaraan vaihtelee meidän perheessä. Neljävuotias ilmoitti mummolle, että hän ei muuten halua itselleen mitään turhaa roinaa. Mistä lie lauseen kuullut. Hän luopuisi heti miltei mistä vaan. Mutkaton mini minimalisti.

Vanhin tyttäristäni on siisti ja hänen vähät tavaransa ovat kauniisti ojennuksessa. Hän siivoaa pyytämättäkin ja esikoisena vahtii pienempien perään. Yritän olla vaatimatta häneltä liikaa.

Toinen tyttäristäni on rakas taiteilijasielu. Boheemi ja räväkkä. Kaikki on aina hukassa ja mistään hän ei haluaisi luopua. Siivouspäivänä hän etsii itselleen piilopaikan, jossa voi lukea. Kiltit tyttäreni, toivon, että osaan kasvattaa heistä vahvoja naisia.

Olen itse samanlainen taiteilija. Yritän muuttua, mutta vaikeaa on. Olen liian rento, katoan haavemaailmaan, vaaleanpunaisten pilvien sekaan. Mietin tänään, että tuleeko päivää, jolloin voi todeta, että  valmista tuli. Koti on valmis. Ei ylimääräistä tavaraa.

Mitä se oikeastaan on mitä vimmaisesti yritän siivota? Onko siisti koti hyvän äidin mittari?  Luulenko, että järjestämällä kotini saan kasattua myös itseni? Oli miten oli projekti jatkuu.

Tulevan pääsiäisen kunniaksi kuvat pääsiäistipuista. Tiput likaantuivat. Yritimme pestä ne. Ehkä on aika lopettaa täydellisyyden tavoittelu ja tyytyä siihen mitä on. Myös siihen, mitä itse on.

Blogitilastot

 Näen bloggerin hallintapaneelista sivuvierailujen määrän. Näen myös mitä kautta sivuille on tultu.

Sitä en näe mitä ajatuksia tekstit herättävät. Vaihtoehtoja on lienee  muutama: "Ei vitsi mitä tonttuja." " Uuu, fiksua karsia tavaraa, mut meen silti tänään shoppa, shoppa, shoppa." "Ahaa, kiva, meilläpäs onkin enemmän hilloa ja isompi koti."" Voi ei, ollaan vielä enemmän lirissä, kuin nää.""Kuka on niin tyhmä, et tekee viisi lasta, jos talo ei ole vielä maksettu ja lapsille ei voi ostaa synttärilahjaksi osakesalkkua?" "Voi ei, siitä ei oo kuvaa, ei voi keskustella puolen vuoden päästä mammapalstalla, et kuinka paljon se on lihonut ja muutenkin olevinaan."

Blogeja enemmän lukeneille omani lienee pettymys. Missä päivän asut? (sori mulla on päällä monta vuotta vanhat verkkarit), minimalismi ei olekaan meillä upea alati vaihtuva sisustus (en muista milloin olisin ostanut kotiin jotain uutta), eikä elämä muutenkaan ole pelkkiä kiiltokuvia (olenkin tavallinen ihminen, en enempää).

Meinasin lopettaa koko blogin, kun iski pelko yksityisyyden menettämisestä. En haluaisi, että perheeni kärsii, koska äiti pitää kirjoittamisesta. Samalla iski pelko, että en kestäkään mahdollista arvostelua tai kritiikkiä. Olen sellaiselle muutenkin todella herkkä. Olen ollut huonolla itsetunnolla varustettu hyväksynnän kerjääjä.

Totuus on se, että kritisoin kyllä riittävästi itse itseäni. Tiedän kertomattakin, että jos kaikki ratkaisut olisi tehty taloudellisesta näkökulmasta, ne olisivat olleet erilaisia. Elämässä ovatkin painaneet vaakakupissa muutkin asiat. Lapset. Se, että lasten äiti on kotona.

Miksi ihmeessä sitten kirjoitan avoimesti? Eikö olisi helpompaa kuvata päivän asu ja linkitellä siihen muutama nettikauppa? Olla ruotimatta virheitä. Olla kertomatta, että matkalla on tullut arpia ja osa haavoista on vielä vähän auki.

Ehkä se johtuu minusta. Olen allerginen pinnallisuudelle. Kirjoitan rehellisesti tai en ollenkaan. Kirjoitan, koska toivon muidenkin pysähtyvän. Miettivän arvojaan. Tekemään talousasioissa parempia valintoja. Tyytymään vähempään. Etsimään onnea jostain muualta.

Tänään taitaa mennä rikki 2000 vierailua sivuillani. Täällä käy siis muitakin kuin äitini katsomassa kuinka paljon teen kirjoitusvirheitä (perfektionisti).

Kuka oletkin, mistä oletkin, toivon sinulle hyvää. Kyllä se aurinko paistaa risukasaankin. Jos ei tänään, sitten myöhemmin.

Mitään minulta ei puutu

Ihmisten elämä on usein hankalaa. On ihmissuhteisiin liittyviä ongelmia, päihteiden käyttöä, huolta lapsista, syömishäiriöitä ja sairauksia. Syöpää, aivokasvaimia. Kaikkea tätä olen seurannut läheltä.

Olen asunut kolme kuukautta Virossa, jossa olin työssä katulasten parissa. Osa heistä oli asunut vanhempien hylkäämänä hylätyssä talossa ilman sähköä ja täynnä loisia. Pienet lapset olivat haistelleet liimaa. Seitsemänvuotias tupakoi.

Olen tavannut vanhan miehen, joka oli vuosia Siperissa vankileirillä. Hänellä ei ollut yhtään sormea. Kaikki olivat paleltuneet pois.

Raha ei ole meille kovin tärkeää. Tärkeää on ollut lasten hyvinvointi, turvallisuus,  parisuhde ja hyvä ruoka. Tasainen elämä. Rahasta lakkasin murehtimasta, kun mieheni selitti, kuinka paljon enemmän meillä on omaisuutta, kuin lainaa. Onhan tässä kuitenkin lainaa koko ajan maksettu. Jokainen lasku on maksettu ja rahat riittävät hyvin ruokaan.

Rahalla ei voi korjata kaikkea. Rahaa ei saa kuollessaan kukaan mukaan. Se on vain väline. Ei muuta.

En silti sano, etteikö rahattomuus olisi raskasta. Se on. Olen asunut vuosia sitten Kalliossa, josta ikkunasta näin leipäjonon. Ei varmasti kukaan haluaisi seisoa siinä.

Tuttuni on lakimies ja eniten häntä työllistävät perintöriidat. En usko, että monikaan isä tai äiti kuollessaan toivoo sisarusten välien katkeavan. Rahan takia.

Olen ollut äiti tänään tasan kymmenen vuotta. Olemme onnekkaita. Meillä on kaikki hyvin. Toivon, että lapsemme saavat meiltä perinnöksi taidon nähdä maailmaa muidenkin silmin.

Pientä pintaraivausta osa 1

Projekti eteinen, meillä siis yksi kaappi eteisessä, kaapissa kuuden henkilön ulkovaatteet. Tavaraa on. Vauvan vaatteet ovat vaunuissa.

Nyt on kaikki perheen talvivaatteet miltei pesty. Laatikoissa ja pusseissa on pois menevät, sellaisia, jotka kuluneet puhki tai ensi vuonna pieniä.

Kenkäsäilytys on hankala juttu. Kenkiä on poistettu, mutta on niitä väkisinkin vähintään 12 paria eteisessä. Nyt meillä on tuollainen korkea varastohylly, mahtuu siihen jonkun verran. Mieheni kenkä on kokoa 46-48, mukavia pieniä sieviä saappaita on aina eteisessä muutamat.

Muuallakin kotona siistiä. Olen onnellisessa asemassa, sillä naapurissa asuva ystäväni kärsii pahasta siivousneuroosista. Hän siivosi koko muun talon sillä välin kun ihmettelin eteistä. Ihmeellinen ihminen. Ei olisi onnistunut minulta.

Yhtään kevätvaatetta ei tarvitse hankkia. Olen ostanut niitä vuoden mittaan, kun on edullisia löytöjä osunut eteen.

Nyt onkin aika tehdä vielä tarkistus lasten talvivaatteisiin. Mikäli jotain tarvitsee hankkia ensi talveksi, niin teen sen nyt, kun voi löytää edullisia poistoja kaupoista. Kirppariltakin voi katsella.

Yksi pieni mies planeettakalsareissaan työnsi itsensä väkisin kuvaan...

Keväinen myrsky

Pitäisi tehdä keväinen siivous. Eteinen on pakko räjäyttää kokonaan ja on annettava talvelle kyytiä. Meillä on eteisessa tasan yksi kaappi kaikkien seitsemän ulkovaatteille. Kaikki pieneksi jäävät ulkovaatteet saavat lähteä, paitsi ehjät poikien vaatteet jäävät odottamaan seuraavaa käyttäjää.

Rehellisesti tilanne on se, että olen yrittänyt pitää keittiötä ja vessaa siisteinä. Sekuntikellon voi laittaa päälle, kuinka kauan puhtaus kestää. Neljävuotias harjoittelee pissimään seisoviltaan ja tulokset voitte kuvitella. Tiskiä tulee vähintään kaksi konetta päivässä. Teen yleensä kaikki ruoat alusta asti itse. Sotkua tulee.

Muun asunnon osalta pelkkä tavaroiden järjestely on vienyt aikaisemmin mehut. Kun tavaroita on tuntitolkulla sullottu joka paikkaan, ei jaksa enää siivota. Lisäksi koti alkaa siinä vaiheessa jo toisesta päästä räjähtämään. Sit mie romahdan. Eli sanotaanko näin, että olen kahdeksan vuotta siivonnut, mutta ei ole vielä valmistunut.

Tuloksia tavaran vähentämisessä on alkanut tulla lastenhuoneissa ja tuvassa. Ne pystyy jo pesemään. Tällä hetkellä pahimmat paikat ovat kodinhoitohuone (tai siis epäkäytännöllinen kodinhoitokäytävä) ja aikuisten makuuhuone.

Tavaran vähentäminen on käynyt vaikeammaksi, kun jäljellä ovat ne tavarat, jotka on jo kerran luokiteltu sarjaan "pidetään". Sarjaan  "voi joskus tarvita tai kaunis/muuten kiva." Papereita pitäisi vielä käydä läpi, mutta se on pikkuapulaisten kanssa haastavaa.

Minulla on paha tapa laittaa monta projektia samalla käyntiin. Ehkäpä yritän hillitä ja ottaa kohteeksi ensin eteisen. Lupaan laittaa kuvan jos se on siisti. Tulee mukavasti paineita.

Panni

Kaksivuotias katseli akvaariomme kaloja. Äiti, tuu kattomaan! Panni! Lasia imeskeli monni. Tuo ruma kala, joka nielee kaiken roskan. Olen ollut samanlainen kuin se, yhtä aivoton.

Olen ollut kuin tuo imumonni, niellyt kaiken mitä eteen tulee. Imenyt ärsykkeitä kitusiini, kunnes olen meinannut tukehtua. Osana omaa prosessiani olen yrittänyt opetella rajaamaan ärsykkeiden tulvaa. Ääniä, meteliä, sitä, että on tavoitettavissa koko ajan, ajan hermolla, kaikesta perillä ja muille kelpaavana. Mainoksissa tyrkytetään selfie-keppiä, että voit olla tuuttaamaassa kuvaasi koko ajan kaikkialle. Seuraavaksi jännitetään tykkääkö joku ja jos ei tykkää, niin miksi ei.

Vaikka rajaan itseni pois sosiaalisesta mediasta, elän elämää perheen kanssa pienesti, mutta suuresti, saan silti kirjoittaa. Rajaan pois vain asioita, tavaroita ja ajatusmalleja, jotka eivät edistä onnellisuuttani.

Imumonni ei juurikaan lepää, se imee ja imee kunnes kuukahtaa. Ei pysähdy miettimään, ei aseta päämääriä. Se ei ole ilmeisesti kuullut downshiftaamisesta. Se ei kuule, mitä muut sanovat. Ei pysähdy katsomaan minne on menossa.

Opettelen olemaan tässä, vaikka projektit ovat kesken, koti ja talousasiat edelleen rempallaan. Elämä on epätäydellistä, enkä edes aina tiedä mitä haluan. Joskus on vaan pakko olla hiljaa, yksin, keittää kuppi kahvia ja mutustaa salassa yksi suklaapatukka. Olla kaukana kaikesta, tavoittamattomissa, vapaa ja onnellinen.

Prisman alekori huutaa hiljaa nimeäni

Heti sisäänkäynnillä kuulen jo sen kutsun. Se huutaa hiljaa nimeäni. Metsästäjä-keräilijä minussa herää ja aistini terästäytyvät. Järki sanoo, että kulje ohi, mutta ei - minä en pysty. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti.

Tuo ihana poistokori täynnä punalappuisia aarteita. Huikeita säästöjä. Mitään en tarvitse, mutta kun on niin ihanan halpaa. Poimin laputettuja tuotteita, kuin pulleita mustikoita mättäältä. 70% ale! Melkein ilmaisia. Pakko saada!

Mistä tämä hulluus kumpuaa? Miksi päädyn aina samaan tilanteeseen? Prisman kassa piippaa ilmeettömänä huikeita löytöjäni, eikä iloitse kanssani. Hän ei ymmärrä. Olen ollut aarrejahdissa. Minun sateenkaareni pää laskeutuu suoraan löytö-osastolle.

Kyllä kun saisi jotenkin pidettyä itsensä kurissa, että en kantaisi enää kotiin halpaa roskaa. 007 ja lupa shoppailla, mutta vain tarvelistalta.

Adidas Superstars - trendiaallon huipulla

Ostin alennuksesta taas kerran pari viikkoa sitten Adidaksen Superstar kengät, kolmannet saman merkkiset putkeen. Tuli pakkotilanne, kun edellisiin tuli pohjiin reiät. Pidän niitä kesät ja talvet, kunnes ne lahoavat jalkoihin. Sitä en uskalla ajatella, että kuka ne on tehnyt ja millä palkalla. Lohduttaudun sillä, että ostan mitään nykyään todella harvoin. Laskin, että omistan tällä hetkellä kaikkiaan kahdeksan paria kenkiä. Kaikilla on eri käyttötarkoitus.

Luin nyt sitten maan roskapostista, että olen kengissäni huipputrendikäs. Olen ollut siis muutaman vuoden tässä jo suorastaan muodin edelläkävijä. Samoilla kengillä kulkevat nyt julkkikset kautta maailman.

Toinen julkaisu kertoi, että minimalismi on muotia ja ilmeisesti minun munimalismini myös. Kaikki trendikkäät downshiftaavat. Voin siis todeta, että jos istun Adidakset eteisessä sohvalla, olen todellinen trendien ruumiillistuma.

Ketään se ei valitettavasti täällä maalla kiinnosta. Oravat hyppivät puissa niin kuin ennenkin. Eivät tiedä, että olen edelläkävijä.

Lasteni maailma on julmempi. Ala-asteella olevilla tyttärilläni on väärän merkkinen puhelin. Ja pipo on vääränlainen.

Niin se taisi olla minunkin lapsuudessani aikoinaan. Silloin oli Levikset ja nappiverkkarit. Vaikka ne minulla olivat, kiusatuksi tulin silti. On niin paljon asioita, miltä tahtoisin lapseni säästää.

Punaiset muoviset ruusut, joihin tuli valo

  Hän oli pysyvyys, kun elämässäni kaikki muu hajosi ympäriltäni. Hän osasi tehdä asioita paremmin kuin muut. Olin pieni ja hän oli turvallinen. Hän osasi peitellä minut nukkumaan oikein.

Silloin, kun aika hänestä jätti, sain mukaani lakanoita, joissa olin lapsuuteni öitä nukkunut. Olin rikki, mutta lakanat olivat pumpulin pehmeät. Hänen vanhoissa kattiloissaan keitin opiskelija vuosina nuudelini.

Hän antoi minulle punaiset muoviset ruusut, joihin tuli valo. Ne olivat rumat, mutta ne olivat olleet hänen. Viisitoista vuotta kuljetin niitä, muutosta toiseen, kunnes päästin irti.

Ei hän ollut ruusuissa. Hän on minussa. Hänen sitkeytensä ja periksiantamattomuutensa. Toivottavasti myös hänen taitonsa huolehtia muista.

Kaipaan sinua vieläkin mummo, näkisitpä minut nyt! Olen äiti. Olisit rakastanut lapsiani. 

Siellä missä olet nyt perillä, sinne minäkin olen matkalla. Sinne kun lähden, en saa mukaani mitään.

Jos joku sanoo, että pienet ongelmat, kun suurin ongelma on se, että on liikaa tavaraa. Se joka niin sanoo, on aivan oikeassa.

Suoraan kohteeseen, tavaran vähentäminen suurperheessä

Olen edelleen minimalismissa ykköslevelillä. Eteenpäin ei tahdo millään päästä. Olen vähentänyt asioita ja tavaroita elämästäni nyt vuoden. Suurin ongelma on luonteeni. Olen luonteeltani helposti innostuva (kyllästyn vielä nopeammin), säästäväinen (rakastin kauppojen poistokoreja yli kaiken) ja minulla on aina tuhat rautaa tulessa (ja sitten tulee aina burnout ja lamaannun).

Osan ongelmasta muodostaa se, että projekti keskeytyy jatkuvasti. Lapsilla on nälkä, pissihätä, vaippa märkä, tappelu, uhmakohtaus tai älyvapaa idea, kuten erinäisiä tilataideteoksia vahaliiduilla seinään. Lähtökohteena ei ole ollut yhden ihmisen tavarat, vaan meitä on seitsemän. Säilytystiloja talossa on vähän, sillä rakensimme talon neljän ihmisen tarpeisiin. En koskaan kuvitellut, että lapsia voisi joskus olla viisi.

Olen huomannut, että ainoa toimiva strategia on suoraan kohteeseen. Eli yksi pieni kohde kerrallaan. Meillä tavara oli levinnyt joka paikkaan, vuosi sitten oli autonikin liikkuva kaatopaikka. Oli pipoa, kenkää, roskia, vanhoja työpapereita ja pikkuautoja. Kukaan ei tavaroita kaivannut, kun kaikkea oli niin paljon.

Vuoden aikana olen siivonnut kotia hiljalleen, yksi kaappi ja hylly kerrallaan. Yritin myös toista tapaa, eli pommiräjäytystä, jossa yhden huoneen tavarat kerrallaan puretaan kaapeista ja siivotaan. Toimii huonosti meillä, sillä kaksivuotias on perustanut oman kuljetusliikkeen, eli kuskaa kamaa koko ajan huoneesta toiseen. Mitä vaan voi löytyä mistä vaan.

Lisäksi meillä toimii kierrätyslaatikko. Turhat tavarat ja vaatteet kerätään puiseen arkkuun kotona. Sitä sitten lajittelen, kun on aikaa. Säilytettävät tavarat on pienissä pahvilaatikoissa. Pahvilaatikossa lukee mitä se sisältää.

Henkisesti isoin muutos on tapahtunut pään sisällä. Luovuin suorittamisesta. Ei haittaa, vaikka projekti kestää. Nautin tuloksesta, kun sitä syntyy. Yritän itse muuttua, luopua huonoista tavoistani. Tehdä yhden asian loppuun kerrallaan, vaikka se onkin niin vaikeaa.

Vaatteet ja vaatteista aatteet, semiminimalistinen vaatekaappi

Siivosin taas kerran vaatekaapin, tällä kertaa omani. Taas lähti vaatetta Ikean kassillisen verran.

Olen valinnut vain muutaman värin, josta pidän. Kaikki paidat ovat henkareissa. Kun pesen vaatteeni, kuivaan paidat henkarissa ja nostan suoraan kaappiin. Pukeutuminen on helppoa, kun näkee heti kaikki vaatteet kerralla. 

Housuina on kolmet kapeat farkut. Lisäksi kolme hametta. Pimeä kohtani on kotivaatteet. Niistä on siivotessa vaikein luopua, mistä lie johtuu. Jotain niissä virttyneissä kalsareissa vain on.

Tavoitteena ei ole tyhjä vaatekaappi, vaan toimiva vaatehuolto!! Uusia vaatteita en osta, sillä minulla on kesävaatteet kaapin päällä vanhassa matkalaukussa. Sieltä voi "shoppailla" jos haluaa vaihtelua tai uutta ilmettä kevääseen.

Vauva ja vauvan tavarat

Meillä on jälleen vauva talossa. Ihana pieni poikavauva ruskeilla nappisilmillä. Olin antanut pois jo miltei kaikki vauvatavarat, sillä neljännen lapsen kohdalla oli ajatus, että perhekoko olisi tässä.

Olen ostanut vauvaa varten seuraavat tavarat: kolmet sukkahousut kirppikseltä, 20 senttiä kappale, kaksi bodyä Lidlistä, yksi tuttipullo, yksi tutti, kaksi pakettia vaippoja. Yksi lelu Prismasta, 70% ale. Yhden vaatteen saivat isosiskot valita vauvaa varten ensiasuksi matkalle sairaalasta kotiin. Sen säästän hänelle muistoksi.

Kaikki muut vaatteet ja turvakaukalo ovat lainassa ihanilta ystäviltäni. Sitteri palasi kotiin, vaikka olin senkin antanut pois. Vaippoja vauva sai lahjaksi muutaman paketin, päivisin kotona käytän kestovaippoja. Vanhat harsot olivat vielä tallessa.

Aikoinaan ensimmäisen lapsen syntymä sai aikaan uskomattoman tavaratulvan. Oli lelukaarta ja leikkimattoa. Todella käytännöllisiä mekkoja, jotka mahtuivat kaksi viikkoa. Herää kysymys, että ketä varten ne tuli ostettua. Vauva itse oli tyytyväinen vähään.

Kaikki lapset ovat nukkuneet päiväunet samoissa vaunuissa, käytössä ovat edelleen samat nyt 10 vuotta vanhat Briot. Ei varmasti kovin trendikkäät, mutta hyvin maistuu niissä uni.

Vauva kasvaa silmissä ja yritän painaa mieleeni hetket, jolloin saan herätä hampaattomaan hymyyn. Vauvan vaatteita olen saanut jo palautella lainasta.

Vauva tarvitsee lopulta aika vähän. Lämmintä maitoa, syliä, sisarusten höpötystä, puhtaan vaipan ja turvalliset oltavat.

Kun kirppistely karkasi lapasesta

Kirppis on mahtava juttu. Olen vuosia ostanut miltei kaikki lastenvaatteet kirppikseltä. Lisäksi on ilmaiseksi saatuja. Jotain olen ostanut kaupoista, mutta nekin poistorekeistä. Kirppis on siis hyvä juttu, lapsilla on vaatteet päällä. Suurin säästö lienee lasten ulkovaatteissa, muutamalla eurolla voi löytää ihan kivat ulkovermeet.

Äitini kiertää kirppiksiä myös ja lopputuloksen voitte arvata. Tavaraa alkoi kertyä. Viidellä lapsella on oltava vaatetta, mutta vaatemäärällä, joka kaapeissa oli, olisi varmaan vaatettanut viisitoista lasta. Lelut ja muut roinat päälle. Lisäksi tavaraa itselle: vaatetta, koruja, laukkuja. Ostin, kun halvalla sain! Ihan tonttua touhua. Ostin jopa vääriä kokoja, jospa vaikka laihtuisin..

Kävin tänään kirppiksellä, oikein isolla kylällä Jyväskylässä. Ostan nykyään aina vain tytöille isompia vaatteita, samoin ostan vain pojista vain vanhimmalle. Poikien vaatteet jäävät aina seuraavalle. Nyt säästän vain hyväkuntoiset kivat vaatteet. Muut lähtee.

Enää ei kassikaupalla kamaa, vaan muutamia harkittuja ostoja. Vähintään saman verran laitan aina kotona pois vaatetta ja tavaraa. Itselleni en juurikaan osta mitään. Parit uutta vastaavat kengät olen ostanut puolen vuoden aikana. Oma vaatekarsinta edelleen kesken, vaikka ainakin puolet on saanut jo lähteä.

Jos lähden kirppikselle, mietin mitä oikeasti tarvitaan. Jos vastaan tulee jotain muuta kivaa, yritän miettiä, mihin sen kotonani laittaisin ja kuinka paljon tavarasta on minulle jatkossa iloa. Samalla mietin, kuinka siivoan loputonta suota eli vaatehuonetta, jonne tavarat yleensä päätyy. Näillä ajatuksilla ostovimma yleensä katoaa kokonaan.

En ole pitänyt kirjaa karsituista tavaroista, mutta voisin kuvitella, että vuoden aikana kaapeista on lähtenyt 30 Ikea-kassia kamaa. Ehkä enemmänkin. Suurimman osan olen raahannut tänne kirpparilta.

Wannabe minimalisti

Suurperhe ja minimalismi ovat haastava yhtälö. Asumme pienessä omakotitalossa, noin sata neliötä ja meitä on seitsemän. Aloitin tavaran vähentämisen vuosi sitten ja epäilen, että sitä on lähtenyt noin viidesosa. Minimalismi ei ole minulle mikään itseisarvo, mutta tavarapaljouden kyseenalaistaminen on tehnyt hyvää.

Olen tavaranpaljouden lisäksi karsinut muutakin. Kaiken kaikkiaan elämässäni nykyään vähempi riittää. Samaan saavat tyytyä lapsetkin. Eivät saa kaikkea mitä haluavat, mutta tarpeellisista huolehditaan. Harrastuksina ovat arkiset asiat, hiihtoa, retkiä, pyöräilyä ja uimahallireissuja. Kaikkea omaan tahtiin, milloin sattuu sopimaan.

Minimalismi ei ole minulle sitä, että myyn kaiken ja ostan tilalle muutaman desing-esineen ja niitä sitten lasten kanssa tyhjässä talossa ihmetellään. Haluan, että edelleen ympärilläni on värejä ja elämää. Lapset tarvitsevat leluja ja ilman keittiövälineitä ei voi hoitaa seitsemän hengen ruokahuoltoa.

Minimalismi on sitä, että en harrasta shoppailua. Se on sitä, että pyritään eroon turhasta. Se on sitä, että ostaa mielummin yhden kunnollisen, kuin kymmenen halpaa ja huonoa.

Lisäksi tärkeäksi on vuoden aikana tullut munimalismi. Se on sitä, että rauhoittuu viettämään aikaa sohvalla, usein lapset ympärillä. Siinä sitten munitaan eli ei tehdä mitään. Ei ainakaan mitään järkevää. Mukavaa puuhaa.

Kiire on tyhmyyden ystävä

Hyvä teksti!

http://www.uusimaa.fi/blogi/259884-kiire-on-tyhmyyden-ystava

Ajatuksia kiireestä

Olin aikaisemmin todella kiireinen. Opiskelut, työt, raha-asiat, lapset, ruokahuolto ja loputon meri pyykkiä. Vaadin itseltäni paljon, enkä oikeastaan saanut aikaiseksi kovinkaan paljoa.

Kotiäidiksi jääminen oli aika kamalaa. En kokenut itseäni tärkeäksi, eihän kotiäitinä pääse pätemään. Nykyinen status, eli työtön kotiäiti, tarkoittaa yhteiskunnassa melko hyödytöntä yksilöä. Enkä itsekään osannut arvostaa sitä mitä teen. Urakehitys tarkoittaa kotiäitinä sitä uraa, joka syntyy matkalla kohti kodinhoitohuonetta keittiöstä. Ei sovi lainkaan ihmiselle, joka on koko elämänsä vimmaisesti yrittänyt ansaita hyväksyntää muilta olemalla tehokas.

En tiedä mitä tapahtui, että kuppi meni nurin. Itkin kaksi viikkoa viime keväänä vanhan suorittajaminäni perään ja sitten hautasin vainajan. Hyvästi.

Ei se helppoa ollut. Jätin irtisanomispaperit, jätin opiskelut, aloitin koko elämän detox-kuurin. Kaikki pois mikä ahdistaa. Nostin kytkintä sosiaalisesta mediasta. Aloitin raivaamaan tilaa kotiin. Uudistin pyykkihuollon. Ja huomasin, että odotan vauvaa. Tänään istun sohvalla vauva sylissä, eikä meillä ole kiire mihinkään.

Kulut kuriin, talous hallintaan

Olen ison perheen äiti. En itse koe, että olisin suurperheen äiti, mutta joku voisi sanoa niin. Lapsia on viisi, isot tytöt ja pienet pojat. Suurin osa tämän hetkisistä resursseistani kuluu lapsiini, aikani kuluu pääosin lasten hoidossa tavalla tai toisella. Lisäksi suuri osa perheen kuluista liittyy lapsiin. Olen ollut viime vuodet kotona, osan ajasta kotihoidontuella. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella positiivisesti ja yrittänyt mielessäni tehdä haastavasta tilanteesta miltei harrastuksen.

Tässäpä joitain vinkkejä penninvenytykseen:

Ruoka:

- siivoa keittiö, hävitä vanhentuneet ruoat, käytä ne missä päiväystä

- osta vain tarpeellista

- kokkaa isoja keittoja

- älä tee ruokaa roskiin, hyödynnä jämätkin

- osta isoja eriä tarjouksesta, pakasta 

- juurekset ovat edullisia talvella, kesällä vihannekset
- marjasta, metsästä, viljele, idätä ja kasvata

Vaatteet:

- siivoa vaatekaapit

- erottele kausivaatteet

- myy/kierrätä tarpeettomat

- osta vain tarpeeseen

- lastenvaatteissa ennakoi: osta alesta seuraavalle kaudelle, tai keräile kirpparilta pitkin vuotta


Olen ottanut haasteeksi saada selkeyttä perheen rahatalouteen. Laskut ollaan maksettu ennenkin, mutta nyt pyrin siihen, että tietäisin minne ne rahat menevät. Haaveena olisi saada vähän säästöönkin. Rahattomuus on kuluttavaa, saa aikaan riitoja ja aiheuttaa stressiä. Ison perheen talous sitäkin enemmän. Vanha totuus on, että ei ne isot tulot vaan pienet menot.

Luopumisen sietämätön vaikeus

Olin hukannut itseni. Riittämättömyyteen, huolien alle, tavaran sekaan ja elämän kaaokseen.

 Ajattelin olevani tyytymätön elämääni siksi, että minulta puuttui jotain. Halusin suuria asioita. Hohdokkaan uran, isomman auton, suuremman talon. Olin sokea asioille, joita minulla jo oli.

  Viime keväänä tapahtui jotain, joka sai pysähtymään. Tein päätöksen luopua vakituisesta työstäni. Tuo päätös laittoi käyntiin prosessin, joka jatkuu edelleen. Vuoden aikana olen luopunut seuraavista asioista:

- vakituinen työ
- kiire
- suuresta määrästä tavaraa
- elämän suorittamisesta

Luopuminen on vaikeaa. Irti päästämistä täytyy opetella. Työn alla on edelleen paljon, mutta uskon, että suunta on oikea.