sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Pientä elämää isosti

Jostain kaukaa, vuorien takaa, nousi hämärä muisto elämänvaiheesta, jota kerran elin. Olipa kerrassaan aikamatka käydä lukemassa omia ajatuksia ja tuntemuksia parin vuoden takaa.

Unohtamassani blogissa oli näitä sekavia sieluntuotteitani käynyt lukemassa poissaollessani 24 000 ihmistä. Mistä lie tänne ajautuneet ja paras kysymys, miksi?

Elämä on vierinyt eteenpäin, lapseni ovat kasvaneet. Talossa ei tuoksu enää vauva. Muisto kalsaripäivistä kotona on sekä sumuinen, että myös haikea. Ihme, että selvisin järjissäni. Vaikkakin elämässä edelleen on omat haasteensa, tuo aika viiden lapsen kotiäitini kolmen alle neljän vuotiaan kanssa on edelleen se aika, josta olisin voinut saada kaikki arvonimet: kuukauden työntekijä, Selviytyjät-palkinnon iltanuotiolla,  sekä vielä ehkä punaisen, sinisen ja vihreän ruusun mitalit rinnuksiini. Ei niitä koskaan minulle kukaan myönnä, mutta voin myöntää ne nyt itse itselleni. Sinä selvisit nainen, sinä hengität vielä ja olet ansiokkaasti rämpinyt läpi suon, aavikon ja valtameren.

Tänä päivänä olen ollut yrittäjä jo vuoden. Olen rakentanut pohjia laskematta tunteja, jotta saisin olla vapaa. Ei enää kahvihuonetta, josta aiemmin kirjoitin. Nyt päätän itse mitä teen ja ennen kaikkea kenen kanssa. Elän pientä elämää, mutta elän sitä nyt isosti. Kovilla tavoitteilla ja päämäärillä, mutta omistan ne nyt itse.

Luopuminen, siitä kaikki lähti. Minä myös miltei itse luovutin, jaksamisen rajalla. Olen luopunut paljosta ja olen saanut sitä kautta elämääni paljon hyvää. Luopuminen on päivän sana edelleen. Olen päättänyt luopua siitä, miten aikaisemmin itseni, omat rajoitteeni ja osaamattomuuteni määrittelin. Luovun siitä ajatusmallista, jossa näen itseni mitättömänä.

Olen edelleen wannabe minimalisti. Kukaan ei usko sitä tavaran määrää, joka täältä edelleen lähtee ja on lähtenyt. Ehkäpä voisin palata joskus taas aiheesta kirjoittamaan. Tämä kuitenkin on edelleen sitä mistä nautin.