Juhannus

Ystäväperhe lähetti juhannusterveiset Espanjan auringosta, +25 ja mereltä tuulee lempeästi.

Minä yritän tainnuttaa kahta ylikierroksilla olevaa pikkuviikaria  homeelta haisevassa pienessä uretaanikopissa ja lasken kahteen tuhanteen. Ulkona on kylmä ja tuhansien hyttysten armeija vaanii verenhimoissaan uhriaan.

Osaomistan muutamaa asiaa, joita en koskaan kuvitellut omistavani. Yksi niistä on asuntovaunu.

Asuntovaunu on ainoa mahdollisuus mökkeillä suvun mökillä. Pakko olla jokin oma kohta, missä voi nukkua ja säilyttää tavaroita. Olen löytänyt vaunusta kaksi hyvää puolta. Kesällä on viileää nukkua ja viikko kopissa asumista saa oman pienen kodin tuntumaan valtavalta loistolukaalilta.

Asuntovaunu on vanha ja osia jää aika paljon käteen. Kaapit eivät pysy kiinni ja ahdasta on. Lämmitys reistailee. Otin mukaan saamiani aikakausilehtiä, kuinkas ollakaan tietysti ET-lehtiä suurin osa. Eipä haittaa, luen ja haaveilen eläkkeestä. Raili, 79 v. on seurani.

Suomalaista sisua vaaditaan, kun uskallat mennä ulos ja pakkopaistat perinteistä makkaraa vesisateessa hyttysiä läiskien ja kylmissään. Pitää oikein keskittyä, että ei huido itseään päähän sillä kädellä, jossa on makkaratikku.

Silti juhannus on oltava mökillä. Vaikka taivaalta sataisi räntää viistossa ja salamoisi, hullu suomalainen saunoo ja hakkaa itseään koivunrisuilla.

Menettääköhän kansalaisuuden, jos haaveilee hetken etelänlomasta? Lämpimästä tuulesta pimeässä illassa ilman ininää.

Kahvihuone

Blogissa taas pitkän tauon jälkeen. Kahden ihmisen kaipaamana.

Olen miettinyt paljon töihin menemistä. Olen ollut kotona lasten kanssa aika pitkään. Minulla on sosiaalialan koulutus ja ehkä jotain töitä voisi löytyäkin. Äitiyslomani loppuu elokuun lopussa ja siihen asti olisi aikaa pohtia tilannetta.

Töissä olemisessa on hyviä puolia. Ei tule ehkä ihan niin hulluksi, kuin vain kotona olemalla. Elämän sisältönä ruokkimis-siivoamis-pyykinpesu-lastenhoito rumba menee jonkin aikaa, mutta joskus huomaa haaveilevansa esimerkiksi järkevästä keskustelusta. Luin jostain, että ainoa ruoka, mitä äiti saa syödä lämpimänä on jäätelö. Osittain totta sekin. 

Töihin menemisen esteitä taas ovat seuraavat asiat. Miten ihmeessä saa vietyä kolme lasta hoitoon myöhästymättä joka aamu? Ajatuskin nopeasta lähdöstä yhden uhmaikäisen spagetin lailla velttona makaavan lapsen, yhden lahje- ja hihahysteerikon ja yhden täysin puettavan lapsen kanssa saa hien pintaan. Autolle asti kun pääsee, ýksi on jo karannut, yhdellä on housussa taas kakka ja uhmaikäinen ei suostu turvaistuimeen, vaan huutaa kurkkusuorana ja jäykkänä, kuin kakkosnelosen lankku. 

Hoitopaikka voi olla mitä vain ja kiitoksena tippuu kolmesta lapsesta hoitomaksu, joka saa pyörtymään. Rahallisesti työnteko ei kannata, tulojen nousu menee bensaan ja hoitomaksuihin. Siltikin jossain vaiheessa haluisin töihin.

Työpaikka sosiaalialalla voi olla oikein miellyttävä, tai sitten ei. Naisvaltainen työporukka ei välttämättä ensimmäiseen kahteen viikkoon tervehdi olleenkaan. Jos huomataan, että tulokas on pidempään, kerrotaan näkymättömät säännöt. Hierarkia on yleensä armoton. Kuka saa laittaa autonsa lämmitystolppaan ja kuka juo kahvinsa mistäkin mukista. Sitten se alkaa. Ensin ollaan näennäisen ystävällisiä. Takana päin haukkuminen alkaa yleensä viimeistään kolmen viikon kohdalla. Voi olettaa, että itsestä puhutaan pahaa, koska sinullekin haukutaan selän takana kaikki muut työkaverit. Oi, että sellaista jaksaa hyvin, kun kotonakin saa olla jatkuvasti lasten erotuomari.

Poikkeuksia toki on, harvassa, mutta kuitenkin. Jossain päin ihmisiä arvostetaan ja kannustetaan. Niin olen kuullut.

Alan vaihto on yksi vaihtoehto. En vaan osaa kuvitella, mitä osaisin tehdä. Varsinkaan, kun juuri nyt ei ole mahdollista pitkään opiskella. Ehkä työasia aikanaan järjestyy. Siihen asti saan nauttia kiireettömistä aamuista ja elämästä ilman aikataulua ja kalenteria.