Pari suhdetta

Blogi ja minä alamme toistaa itseämme, joten kurkistus välillä toiseen suuntaan. Ehkä yksi syy kirjoitustaukoon oli se, että loppujen lopuksi materisista asioista, kuten tavarat ja talous, kirjoittaminen on uuvuttavaa. Prosessit niissä asioissa jatkuvat kyllä edelleen, mutta ei niitä jatkuvasti jaksa velloa. Tällä kertaa aiheena ihmissuhteiden villi viidakko. 

Elämäni pienentyessä olen huomannut samalla myös osan ihmistä katoavan. Elämäni on muuttunut siten, että jaksa yrittää ihmissuhde rintamallakaan jatkuvaa rimpuilua. Elämääni ovat jääneet ne ihmiset, joiden kanssa voi jatkaa siitä mihin viime kerralla jäätiin. Ilman syyllisyyttä puheluista, joita en soittanut, kortista, joka ei lähtenyt postiin, ilman syyllisyydestä siitä, että en ole jaksanut nähdä vaivaa, että järjestäisin tapaamisen. En ole laiminlyönyt ystäväni itsekkäistä syistä, vaan yksinkertaisesti aikani ja voimani loppuivat. 

Minulla on ystäviä, joiden tapaamisesta on voinut kulua vuosi. Osa heistä on kaukana Suomen toisella laidalla, yksi jopa toisella puolen maapalloa. Ja silti he ovat ja koen, että he ovat osa minua. Minua on todella siunattu hyvillä ystävillä, jotka ymmärtävät minua jopa puolesta lauseesta. Ikävöin heitä usein, vaikka en saa sitäkään aikaiseksi heille ilmoittaa. He ovat ystäviä, eivät kavereita. Minä saan olla itseni ja se on hyvä. Kun vihdoin tapaamme, aika häviää väliltämme, jatkamme siitä mihin jäimme.

Kavereita minulla ei ole. En ymmärrä kaveruuden funktiota, muuta kuin opintojen tai työn merkeissä. En jaksa haaskata energiaani siihen, että haalisin vimmaisesti lisää ihmisiä elämääni. Ovi on tosin elämääni auki, jos on valmis siihen, että minulla ei juuri nyt ole juurikaan annettavaa. Kavereille tämä ei yleensä riitä. Sosiaalinen media ei ole minua varten, vaan rasitun pian teennäisestä ilmapiiristä, joka siellä vallitsee. Teennäisyys ja pinnallisuus muutoinkin saavat minut ärsyyntymään. 

Muutoin minua ympäröi perheeni. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pitkään. Tähän mennessä kaikki kriisit ja riidat on selvitetty ja anteeksi annettu. Parisuhteessa tärkeää on arvostus. Arvostan häntä ja vaivaa, jonka hän näkee perheemme eteen. Pitkä yhteinen historia on ehkä saanut aikaan sen, että osa kulmista on jo hieman hioitunut pois. En haluaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Hän on minulle pysyvyys. Kiitän Jumalaa hänestä.

Mitä on minimalistinen ajattelu ihmissuhteissa vai voiko sitä olla? Minulle se on sitä, että se mitä on, on aitoa. Laatu korvaa määrän. Ihmiset ovat materiaa tärkeämpiä. Ihmisuhteissakin voi olla paikallaan pysähtyä, löytää olennainen  ja antaa itselleen lupa, että se, mitä on riittää. Se mitä minä voin antaa, riittää.