maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kuplia

Lasten syntymät ovat tehneet minusta herkkähipiäisen nössön. Tämä ominaisuuteni on vain pahentunut koko ajan. Ei onnistu kauhuelokuvan katsominen, kun usein uutisetkin ovat liikaa. Toissailtana selasin TV:n kanavia ja sieltä tuli dokumentti natsisaksasta. Viisi minuuttia ja olen kaksi päivää nähnyt ruumiskasoja joka kerta, kun laitan silmät kiinni.

Mies sanoi, että historia pitää tuntea. Muuten teemme ihmisinä samoja virheitä uudestaan. Uskon, että tämä on totuus. Minä en vain kestä kaikkea totuutta. Minun on ehkä pakko sulkeutua syvemmin omaan kotikuplaani, jossa suurimmat ongelmat ovat sekainen vaatehuone ja riittämätön pyykinkuivaustila. Pitäisikö karsia lisää kirjoja vai ei. Olen kuin Rölli-peikko, joka luettuaan Kauheus ja hirveys-lehteä joutuu menemään itse itseään piiloon sängyn alle.

Koti on mukava kupla. Tämän on huomannut myös kaksivuotias, joka usein sanoo "mennään kotiin". Aina kun olemme liikkeellä, jopa joskus varmuuden vuoksi jo kotona olleessaan. Olemme on onnekkaita, sillä meillä on koti. Koti, ruokaa kaapissa, vaatteita ja viihdykkeitä. Ihana perhe.

Olen päättänyt olla tuhlaamatta aikaa enää sen miettimiseen, että mitä meiltä puuttuu. Se on harha. Olematon kangastus autiomaassa. Väreilevä kuva aurinkomatkoista, sisustuksesta, merkkitavaroista, upeasta uranaisesta. Ihmisestä ei tee onnellista loputon kujanjuoksu suuremman ja paremman perässä.

Meillä on jo kaikkea. Perustarpeista huolehtiminen riittää. Nakkikeittoa ja puhtaat petivaatteet. Tämä on ajatusmalli, joka oli minulle ennen vieras, mutta jonka olen päättänyt tietoisesti opetella. Tässäkään ei kuitenkaan ole syytä mennä liiallisuuksiin. On löydettävä jonkinlainen keskitie.

Hullu on kuitenkin tämä maailma, jos sitä uskaltaa ajatella. Rikas nirsoilee ruoasta, josta joku vain haaveilee. Samalla ruokaa menee roskiin tonneittain. Ihmisten ahneus on rajaton. Kaikkein kipeintä tekee huomata ahneus siinäkin, joka näkyy peilistä. Siinä nössössä. Omastaan on vaikeaa jakaa.

Tosielämän Urpo ja Turbo kauppaa Torissa kapselikeitintä, joka oli pari vuotta sitten pakko saada. Ja ottaa itsestään belfien. Kuvan ahteristaan. Haaveilee extreme harrastuksista ja aloittaa huomenna Nutrilett kuurin. Merkkaa kalenterin täyteen menoja. Se tekee hänestä tärkeän. Elää omassa kuplassaan.

1 kommentti:

Maija kirjoitti...

Hei Sala Manteri! Kiitos blogistasi, on ollut ilo lukea tekstejäsi.

Meillä kaksi alle kouluikäistä lasta, suurista unelmoiva mies ja minä, joka haluan kaiken ja välillä taas en mitään. Itse toivoisin löytäväni jonkun balanssin esimerkiksi kuluttamiseen: tuskailen ostohimojen ja maailmantuskan välillä löytämättä pysyvää mielentilaa. Tämä tekstisi oli hyvä muistutus taas siitä että asioihin ja omiin asenteisiin voi vaikuttaa.

Ihailtavaa päätöksentekoa sinulta, tsemppiä työskentelyyn asian kanssa!