Tietoisuus

Näin jälkeen päin on aika noloa tajuta, että ei ole ollut kovinkaan viisas. On ollut helpompaa mennä virrassa muiden mukana. Kaipaan välillä sitä kaikkivoipaisuuden tunnetta, joka nuorena oli. Silloin, kun vielä kuvitteli tietävänsä maailmasta jotain. Nyt tiedän, että en juurikaan tiedä mitään. Tiedänkö enää itsestänikään mitään. Olenko koskaan mitään tiennytkään?

Tietoisuus kuitenkin on mielestäni hieman laajentunut. Tällä viittaan nyt johonkin aivan muuhun, kuin hengelliseen kokemukseen. Mielumminkin tarkoitan sitä, että joku on laittanut valot päälle varastossa, vaatehuoneessa ja silloin tällöin edistymistä on havaittu myös verkkopankissa. En halua enää tavaraa, en halua kerryttää materiaa, vaan haluan yksinkertaisuutta. En kaipaa merkkivaatteita, en halua olla trendikäs, vaan haluan käytännöllisyyttä. En halua velkaantua, en halua tuhlata, vaan haluan, että tulemme toimeen sillä mitä on.

Prosessit jatkuvat edelleen. Paljon olen prosessoinut myös itseäni. Se on väsyttävää. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Myös sillä, että elämäntilanne meni sellaiseksi, että olen elänyt muutaman vuoden todella pienessä ympyrässä. Meni muutama vuosi, että en juurikaan nähnyt ketään, en suunnitellut paljoakaan, en harrastanut mitään omaa.

Miksi? Siksi, että olin sidottu kantamaan vastuuta omista lapsistani ja he täyttivät koko elämäni. Muuhun ei riittänyt rahkeita. Miksi alistuin moiseen toimintaan, joka ei täytä yhteiskunnan normeja? Eikä ollut edes minulle luontevaa? Ei se ollut alistumista, eikä uhrautumista, vaan kokkaamista, imettämistä, pyllyn pesua, läksyjä, paljon pukemista, pyykkiä, hölmöilyä ja hermoilua. Olin vapaaehtoinen. Suostuin siihen, koska elämä on vaiheita, joita seuraa toinen. Osa vaatii itseltä enemmän, mutta en kadu. Nyt olen raivannut pienen siivun omaa elämää ja pienin askelin lähden kohti uusia vaiheita.

On helppoa tehdä niin kuin muut tekee. On helppoa olla niin kuin muut on. Minä olen silti itsepäisesti näin.

Tämä aika on opettanut minulle sen, mitä en omalta elämältäni halua. Haluan työtä, jossa on mahdollisuus kehittää työtään ja omaa osaamistaan. Haluan selkeän aikataulun. En suostu sylkykupiksi, enkä kynnysmatoksi. Haluan keskittyä elämässäni olennaiseen. En halua täyttää kotiani turhalla tavaralla, jota en tarvitse. En myöskään halua mennä tässäkään ajattelussa mihinkään ääripäähän.

Jaksaa ja jaksaa

Käytin auton katsastuksessa. Ei mennyt läpi.

Onneksi äitejä ei tarvitse käyttää katsastuksessa. Se olisi noloa.  Moottori yskii, satunnaisesti päästöarvot ovat koholla, puskurit roikkuvat ja perä on huolestuttavan löysä. Väljää löytyy sieltä ja täältä.

En ole vieläkään täysin toipunut ala-asteen telinevoimistelusalin traumoista. Pahinta olivat kuitenkin yläasteen aerobic-tunnit ysäribiisien tahtiin, kun tottumattomana en saanut millään käsiä ja jalkoja liikkumaan eri tahtiin. Se oli hirvittävää. Olisin halunnut maastoutua homeelta haisevan maapohjahallin välinevarastoon.

Liikunta kuitenkin tekisi todella hyvää. Käytettäviä tekosyitä on todella paljon, vauva, muut neljä lasta, kotityöt ja milloin mikäkin. Todenmukainen syy on laiskuus. En tahdo millään saada itseäni liikkeelle.

Kaikki asiat eivät ole kaikkia varten. En näe edelleenkään itseäni varaamassa paikkaa - eturivistä keskeltä - tiukoissa trikoissa pumppitunnilla. Siinäpä vasta olisikin näky, väärässä tahdissa sätkivä makkara, liian tiukassa kuoressa.

Olen kuitenkin kokeillut lajeja, joista ehkä melkein pidän. Kahvakuula - ihan ok, jos selviää sen tunteen kanssa, että ei ole ihan varma selviääkö enää koskaan kotiin. Suunnistus - täysin samat perustelut.

Hyötyliikunnan voittanutta ei kuitenkaan ole. Parasta ovat puutyöt, klapien teko. Puu tuoksuu hyvältä, eikä ole syytä pukeutua timmeihin trikoisiin. Paras kaikista on mustikkametsä. Se on paras aika vuodesta. Yksi parhaista tunteista maailmassa on, kun hikisen metsäreissun jälkeen pääsee uimaan viileään järviveteen.

Auto tarvitsee uudet iskarit. Se varmaan hoituu, Mitenköhän saisi potkaistua itseään leviävään hanuriin? Tuntuu, että muilla osa-alueilla asiat hilautuu hitaasti eteenpäin. Talous kohenee, koti kohenee, mutta peilistä en näe sitä mitä haluaisin. Naista, joka olisi täynnä virtaa ja elämänsä kunnossa. Jonka elämä olisi yhtä mustikkametsää.

Panni

Kaksivuotias katseli akvaariomme kaloja. Äiti, tuu kattomaan! Panni! Lasia imeskeli monni. Tuo ruma kala, joka nielee kaiken roskan. Olen ollut samanlainen kuin se, yhtä aivoton.

Olen ollut kuin tuo imumonni, niellyt kaiken mitä eteen tulee. Imenyt ärsykkeitä kitusiini, kunnes olen meinannut tukehtua. Osana omaa prosessiani olen yrittänyt opetella rajaamaan ärsykkeiden tulvaa. Ääniä, meteliä, sitä, että on tavoitettavissa koko ajan, ajan hermolla, kaikesta perillä ja muille kelpaavana. Mainoksissa tyrkytetään selfie-keppiä, että voit olla tuuttaamaassa kuvaasi koko ajan kaikkialle. Seuraavaksi jännitetään tykkääkö joku ja jos ei tykkää, niin miksi ei.

Vaikka rajaan itseni pois sosiaalisesta mediasta, elän elämää perheen kanssa pienesti, mutta suuresti, saan silti kirjoittaa. Rajaan pois vain asioita, tavaroita ja ajatusmalleja, jotka eivät edistä onnellisuuttani.

Imumonni ei juurikaan lepää, se imee ja imee kunnes kuukahtaa. Ei pysähdy miettimään, ei aseta päämääriä. Se ei ole ilmeisesti kuullut downshiftaamisesta. Se ei kuule, mitä muut sanovat. Ei pysähdy katsomaan minne on menossa.

Opettelen olemaan tässä, vaikka projektit ovat kesken, koti ja talousasiat edelleen rempallaan. Elämä on epätäydellistä, enkä edes aina tiedä mitä haluan. Joskus on vaan pakko olla hiljaa, yksin, keittää kuppi kahvia ja mutustaa salassa yksi suklaapatukka. Olla kaukana kaikesta, tavoittamattomissa, vapaa ja onnellinen.