Pari suhdetta

Blogi ja minä alamme toistaa itseämme, joten kurkistus välillä toiseen suuntaan. Ehkä yksi syy kirjoitustaukoon oli se, että loppujen lopuksi materisista asioista, kuten tavarat ja talous, kirjoittaminen on uuvuttavaa. Prosessit niissä asioissa jatkuvat kyllä edelleen, mutta ei niitä jatkuvasti jaksa velloa. Tällä kertaa aiheena ihmissuhteiden villi viidakko. 

Elämäni pienentyessä olen huomannut samalla myös osan ihmistä katoavan. Elämäni on muuttunut siten, että jaksa yrittää ihmissuhde rintamallakaan jatkuvaa rimpuilua. Elämääni ovat jääneet ne ihmiset, joiden kanssa voi jatkaa siitä mihin viime kerralla jäätiin. Ilman syyllisyyttä puheluista, joita en soittanut, kortista, joka ei lähtenyt postiin, ilman syyllisyydestä siitä, että en ole jaksanut nähdä vaivaa, että järjestäisin tapaamisen. En ole laiminlyönyt ystäväni itsekkäistä syistä, vaan yksinkertaisesti aikani ja voimani loppuivat. 

Minulla on ystäviä, joiden tapaamisesta on voinut kulua vuosi. Osa heistä on kaukana Suomen toisella laidalla, yksi jopa toisella puolen maapalloa. Ja silti he ovat ja koen, että he ovat osa minua. Minua on todella siunattu hyvillä ystävillä, jotka ymmärtävät minua jopa puolesta lauseesta. Ikävöin heitä usein, vaikka en saa sitäkään aikaiseksi heille ilmoittaa. He ovat ystäviä, eivät kavereita. Minä saan olla itseni ja se on hyvä. Kun vihdoin tapaamme, aika häviää väliltämme, jatkamme siitä mihin jäimme.

Kavereita minulla ei ole. En ymmärrä kaveruuden funktiota, muuta kuin opintojen tai työn merkeissä. En jaksa haaskata energiaani siihen, että haalisin vimmaisesti lisää ihmisiä elämääni. Ovi on tosin elämääni auki, jos on valmis siihen, että minulla ei juuri nyt ole juurikaan annettavaa. Kavereille tämä ei yleensä riitä. Sosiaalinen media ei ole minua varten, vaan rasitun pian teennäisestä ilmapiiristä, joka siellä vallitsee. Teennäisyys ja pinnallisuus muutoinkin saavat minut ärsyyntymään. 

Muutoin minua ympäröi perheeni. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pitkään. Tähän mennessä kaikki kriisit ja riidat on selvitetty ja anteeksi annettu. Parisuhteessa tärkeää on arvostus. Arvostan häntä ja vaivaa, jonka hän näkee perheemme eteen. Pitkä yhteinen historia on ehkä saanut aikaan sen, että osa kulmista on jo hieman hioitunut pois. En haluaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Hän on minulle pysyvyys. Kiitän Jumalaa hänestä.

Mitä on minimalistinen ajattelu ihmissuhteissa vai voiko sitä olla? Minulle se on sitä, että se mitä on, on aitoa. Laatu korvaa määrän. Ihmiset ovat materiaa tärkeämpiä. Ihmisuhteissakin voi olla paikallaan pysähtyä, löytää olennainen  ja antaa itselleen lupa, että se, mitä on riittää. Se mitä minä voin antaa, riittää.

Jahti

Jatkuva metsästäminen käy työstä. Olin todella monta vuotta koko ajan jotain vailla. Kaipasin isompaa, suurempaa, enemmän ja nopeammin. Janosin arvostusta, omaisuutta ja menestystä. Olin levoton, onneton, väsynyt ja pettynyt. En saanut juurikaan saalista. En rikastunut, vaan velkaannuin. En päässyt työssäni eteenpäin, enkä juurikaan saanut panostuksesta huolimatta palautetta. Tein kaikkeni, mutta harvoin kukaan kiitti.

 En osunut maaliin myöskään elämysjahdissa, koin hienoja hetkiä, mutta aina jälkeenpäin tunsin pettymystä. Huikea ei ollutkaan todella huikeaa, vaan usein keskinkertaista. Elämääni hallitsi usein tyytymättömyys.

Elämässä keskeisiä kääntöpisteitä ovat hetket, kun kaikki romahtaa. Pääsen pian viettämään oman korttitaloni luhistumisen yksi-vuotisjuhlaa. Avainsana on luopuminen. Toinen avain on luovuttaminen. Tähtäimen asettaminen oikeaa suuntaan; pois päin siitä mitä puuttuu, katse sinne mitä jo on. Omien voimavarojen löytämisen kautta voi oivaltaa omat mahdollisuudet, joiden kautta voi saavuttaa asioita, jotka todella ovat merkityksellisiä. Olennaista on löytää myös tasapaino itsensä kanssa, tyytyä siihen kuka peilistä näkyy. Hyväksyä itsensä. Olen ollut kuin koira, joka kerjää keittiössä makupalaa. Odotin saavani hyväksyntää ja kehuja. Suoritin vimmaisesti, mutta aina jäin katsomaan pää vinossa, kun mitään en saanutkaan. 

Onko haaveet ja unelmat kiellettyjä? Eivät tietenkään! Haaveilen lomasta, mutta tyydyn siihen, että se ei tapahdu heti. Haaveilen myös omasta työstä, jossa saisin olla vapaa luomaan ja kehittämään uutta. Mutta kuitenkin, jahti omassa elämässä on ohi. Sain saaliin. Olen saavuttanut elämässäni selkeyden. Tiedän asiat, mitä haluan ja niitä ei ole paljon. Haluan ainoastaan elää tavallista elämää. Haluan, että elämäni ei luisu enää päämäärättömään kaaokseen, jossa hallinnan tunne katoaa työstä, taloudesta, kodista, ihmissuhteista ja tavarasta. Ylimääräinen karsiutuu elämästä, kun antaa itselleen luvan keskittyä vain todella olennaisiin asioihin. Kaikilla elämän osa-alueilla.

Metsästystä en silti lopeta. Oikeissa olosuhteissa se on mitä mukavin harrastus. Metsässä liityn hiljaisuuteen, joka nielaisee minut lempeään kitaansa. Metsä ei odota eikä vaadi minulta mitään. Metsä on ja minä olen. Tärkeintä ei ole saalis vaan pysähtyminen. Ilman pysähtymistä ei voi valita suuntaa.

Tietoisuus

Näin jälkeen päin on aika noloa tajuta, että ei ole ollut kovinkaan viisas. On ollut helpompaa mennä virrassa muiden mukana. Kaipaan välillä sitä kaikkivoipaisuuden tunnetta, joka nuorena oli. Silloin, kun vielä kuvitteli tietävänsä maailmasta jotain. Nyt tiedän, että en juurikaan tiedä mitään. Tiedänkö enää itsestänikään mitään. Olenko koskaan mitään tiennytkään?

Tietoisuus kuitenkin on mielestäni hieman laajentunut. Tällä viittaan nyt johonkin aivan muuhun, kuin hengelliseen kokemukseen. Mielumminkin tarkoitan sitä, että joku on laittanut valot päälle varastossa, vaatehuoneessa ja silloin tällöin edistymistä on havaittu myös verkkopankissa. En halua enää tavaraa, en halua kerryttää materiaa, vaan haluan yksinkertaisuutta. En kaipaa merkkivaatteita, en halua olla trendikäs, vaan haluan käytännöllisyyttä. En halua velkaantua, en halua tuhlata, vaan haluan, että tulemme toimeen sillä mitä on.

Prosessit jatkuvat edelleen. Paljon olen prosessoinut myös itseäni. Se on väsyttävää. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Myös sillä, että elämäntilanne meni sellaiseksi, että olen elänyt muutaman vuoden todella pienessä ympyrässä. Meni muutama vuosi, että en juurikaan nähnyt ketään, en suunnitellut paljoakaan, en harrastanut mitään omaa.

Miksi? Siksi, että olin sidottu kantamaan vastuuta omista lapsistani ja he täyttivät koko elämäni. Muuhun ei riittänyt rahkeita. Miksi alistuin moiseen toimintaan, joka ei täytä yhteiskunnan normeja? Eikä ollut edes minulle luontevaa? Ei se ollut alistumista, eikä uhrautumista, vaan kokkaamista, imettämistä, pyllyn pesua, läksyjä, paljon pukemista, pyykkiä, hölmöilyä ja hermoilua. Olin vapaaehtoinen. Suostuin siihen, koska elämä on vaiheita, joita seuraa toinen. Osa vaatii itseltä enemmän, mutta en kadu. Nyt olen raivannut pienen siivun omaa elämää ja pienin askelin lähden kohti uusia vaiheita.

On helppoa tehdä niin kuin muut tekee. On helppoa olla niin kuin muut on. Minä olen silti itsepäisesti näin.

Tämä aika on opettanut minulle sen, mitä en omalta elämältäni halua. Haluan työtä, jossa on mahdollisuus kehittää työtään ja omaa osaamistaan. Haluan selkeän aikataulun. En suostu sylkykupiksi, enkä kynnysmatoksi. Haluan keskittyä elämässäni olennaiseen. En halua täyttää kotiani turhalla tavaralla, jota en tarvitse. En myöskään halua mennä tässäkään ajattelussa mihinkään ääripäähän.

Suoraan kohteeseen, tavaran vähentäminen suurperheessä

Olen edelleen minimalismissa ykköslevelillä. Eteenpäin ei tahdo millään päästä. Olen vähentänyt asioita ja tavaroita elämästäni nyt vuoden. Suurin ongelma on luonteeni. Olen luonteeltani helposti innostuva (kyllästyn vielä nopeammin), säästäväinen (rakastin kauppojen poistokoreja yli kaiken) ja minulla on aina tuhat rautaa tulessa (ja sitten tulee aina burnout ja lamaannun).

Osan ongelmasta muodostaa se, että projekti keskeytyy jatkuvasti. Lapsilla on nälkä, pissihätä, vaippa märkä, tappelu, uhmakohtaus tai älyvapaa idea, kuten erinäisiä tilataideteoksia vahaliiduilla seinään. Lähtökohteena ei ole ollut yhden ihmisen tavarat, vaan meitä on seitsemän. Säilytystiloja talossa on vähän, sillä rakensimme talon neljän ihmisen tarpeisiin. En koskaan kuvitellut, että lapsia voisi joskus olla viisi.

Olen huomannut, että ainoa toimiva strategia on suoraan kohteeseen. Eli yksi pieni kohde kerrallaan. Meillä tavara oli levinnyt joka paikkaan, vuosi sitten oli autonikin liikkuva kaatopaikka. Oli pipoa, kenkää, roskia, vanhoja työpapereita ja pikkuautoja. Kukaan ei tavaroita kaivannut, kun kaikkea oli niin paljon.

Vuoden aikana olen siivonnut kotia hiljalleen, yksi kaappi ja hylly kerrallaan. Yritin myös toista tapaa, eli pommiräjäytystä, jossa yhden huoneen tavarat kerrallaan puretaan kaapeista ja siivotaan. Toimii huonosti meillä, sillä kaksivuotias on perustanut oman kuljetusliikkeen, eli kuskaa kamaa koko ajan huoneesta toiseen. Mitä vaan voi löytyä mistä vaan.

Lisäksi meillä toimii kierrätyslaatikko. Turhat tavarat ja vaatteet kerätään puiseen arkkuun kotona. Sitä sitten lajittelen, kun on aikaa. Säilytettävät tavarat on pienissä pahvilaatikoissa. Pahvilaatikossa lukee mitä se sisältää.

Henkisesti isoin muutos on tapahtunut pään sisällä. Luovuin suorittamisesta. Ei haittaa, vaikka projekti kestää. Nautin tuloksesta, kun sitä syntyy. Yritän itse muuttua, luopua huonoista tavoistani. Tehdä yhden asian loppuun kerrallaan, vaikka se onkin niin vaikeaa.

Ajatuksia kiireestä

Olin aikaisemmin todella kiireinen. Opiskelut, työt, raha-asiat, lapset, ruokahuolto ja loputon meri pyykkiä. Vaadin itseltäni paljon, enkä oikeastaan saanut aikaiseksi kovinkaan paljoa.

Kotiäidiksi jääminen oli aika kamalaa. En kokenut itseäni tärkeäksi, eihän kotiäitinä pääse pätemään. Nykyinen status, eli työtön kotiäiti, tarkoittaa yhteiskunnassa melko hyödytöntä yksilöä. Enkä itsekään osannut arvostaa sitä mitä teen. Urakehitys tarkoittaa kotiäitinä sitä uraa, joka syntyy matkalla kohti kodinhoitohuonetta keittiöstä. Ei sovi lainkaan ihmiselle, joka on koko elämänsä vimmaisesti yrittänyt ansaita hyväksyntää muilta olemalla tehokas.

En tiedä mitä tapahtui, että kuppi meni nurin. Itkin kaksi viikkoa viime keväänä vanhan suorittajaminäni perään ja sitten hautasin vainajan. Hyvästi.

Ei se helppoa ollut. Jätin irtisanomispaperit, jätin opiskelut, aloitin koko elämän detox-kuurin. Kaikki pois mikä ahdistaa. Nostin kytkintä sosiaalisesta mediasta. Aloitin raivaamaan tilaa kotiin. Uudistin pyykkihuollon. Ja huomasin, että odotan vauvaa. Tänään istun sohvalla vauva sylissä, eikä meillä ole kiire mihinkään.