Suoraan kohteeseen, tavaran vähentäminen suurperheessä

Olen edelleen minimalismissa ykköslevelillä. Eteenpäin ei tahdo millään päästä. Olen vähentänyt asioita ja tavaroita elämästäni nyt vuoden. Suurin ongelma on luonteeni. Olen luonteeltani helposti innostuva (kyllästyn vielä nopeammin), säästäväinen (rakastin kauppojen poistokoreja yli kaiken) ja minulla on aina tuhat rautaa tulessa (ja sitten tulee aina burnout ja lamaannun).

Osan ongelmasta muodostaa se, että projekti keskeytyy jatkuvasti. Lapsilla on nälkä, pissihätä, vaippa märkä, tappelu, uhmakohtaus tai älyvapaa idea, kuten erinäisiä tilataideteoksia vahaliiduilla seinään. Lähtökohteena ei ole ollut yhden ihmisen tavarat, vaan meitä on seitsemän. Säilytystiloja talossa on vähän, sillä rakensimme talon neljän ihmisen tarpeisiin. En koskaan kuvitellut, että lapsia voisi joskus olla viisi.

Olen huomannut, että ainoa toimiva strategia on suoraan kohteeseen. Eli yksi pieni kohde kerrallaan. Meillä tavara oli levinnyt joka paikkaan, vuosi sitten oli autonikin liikkuva kaatopaikka. Oli pipoa, kenkää, roskia, vanhoja työpapereita ja pikkuautoja. Kukaan ei tavaroita kaivannut, kun kaikkea oli niin paljon.

Vuoden aikana olen siivonnut kotia hiljalleen, yksi kaappi ja hylly kerrallaan. Yritin myös toista tapaa, eli pommiräjäytystä, jossa yhden huoneen tavarat kerrallaan puretaan kaapeista ja siivotaan. Toimii huonosti meillä, sillä kaksivuotias on perustanut oman kuljetusliikkeen, eli kuskaa kamaa koko ajan huoneesta toiseen. Mitä vaan voi löytyä mistä vaan.

Lisäksi meillä toimii kierrätyslaatikko. Turhat tavarat ja vaatteet kerätään puiseen arkkuun kotona. Sitä sitten lajittelen, kun on aikaa. Säilytettävät tavarat on pienissä pahvilaatikoissa. Pahvilaatikossa lukee mitä se sisältää.

Henkisesti isoin muutos on tapahtunut pään sisällä. Luovuin suorittamisesta. Ei haittaa, vaikka projekti kestää. Nautin tuloksesta, kun sitä syntyy. Yritän itse muuttua, luopua huonoista tavoistani. Tehdä yhden asian loppuun kerrallaan, vaikka se onkin niin vaikeaa.