Suurperhe ja minimalismi ovat haastava yhtälö. Asumme pienessä omakotitalossa, noin sata neliötä ja meitä on seitsemän. Aloitin tavaran vähentämisen vuosi sitten ja epäilen, että sitä on lähtenyt noin viidesosa. Minimalismi ei ole minulle mikään itseisarvo, mutta tavarapaljouden kyseenalaistaminen on tehnyt hyvää.
Olen tavaranpaljouden lisäksi karsinut muutakin. Kaiken kaikkiaan elämässäni nykyään vähempi riittää. Samaan saavat tyytyä lapsetkin. Eivät saa kaikkea mitä haluavat, mutta tarpeellisista huolehditaan. Harrastuksina ovat arkiset asiat, hiihtoa, retkiä, pyöräilyä ja uimahallireissuja. Kaikkea omaan tahtiin, milloin sattuu sopimaan.
Minimalismi ei ole minulle sitä, että myyn kaiken ja ostan tilalle muutaman desing-esineen ja niitä sitten lasten kanssa tyhjässä talossa ihmetellään. Haluan, että edelleen ympärilläni on värejä ja elämää. Lapset tarvitsevat leluja ja ilman keittiövälineitä ei voi hoitaa seitsemän hengen ruokahuoltoa.
Minimalismi on sitä, että en harrasta shoppailua. Se on sitä, että pyritään eroon turhasta. Se on sitä, että ostaa mielummin yhden kunnollisen, kuin kymmenen halpaa ja huonoa.
Lisäksi tärkeäksi on vuoden aikana tullut munimalismi. Se on sitä, että rauhoittuu viettämään aikaa sohvalla, usein lapset ympärillä. Siinä sitten munitaan eli ei tehdä mitään. Ei ainakaan mitään järkevää. Mukavaa puuhaa.
3 kommenttia:
Aaaaamen! Täällä kans shoppailu on pääosin pannassa, eikä ainakaan mitään heräteostoksia. Mitähän olis mun munimalismi? Luurit päässä sängyllä, jotain ihanaa musaa kuunnellessa?
Sää oot niin mää. Ja vielä viiden lapsen äitiki kuten minä. Tätä blogia tuun seuraamaan. :)
Lähetä kommentti