Silloin, kun aika hänestä jätti, sain mukaani lakanoita, joissa olin lapsuuteni öitä nukkunut. Olin rikki, mutta lakanat olivat pumpulin pehmeät. Hänen vanhoissa kattiloissaan keitin opiskelija vuosina nuudelini.
Hän antoi minulle punaiset muoviset ruusut, joihin tuli valo. Ne olivat rumat, mutta ne olivat olleet hänen. Viisitoista vuotta kuljetin niitä, muutosta toiseen, kunnes päästin irti.
Ei hän ollut ruusuissa. Hän on minussa. Hänen sitkeytensä ja periksiantamattomuutensa. Toivottavasti myös hänen taitonsa huolehtia muista.
Kaipaan sinua vieläkin mummo, näkisitpä minut nyt! Olen äiti. Olisit rakastanut lapsiani.
Siellä missä olet nyt perillä, sinne minäkin olen matkalla. Sinne kun lähden, en saa mukaani mitään.
Jos joku sanoo, että pienet ongelmat, kun suurin ongelma on se, että on liikaa tavaraa. Se joka niin sanoo, on aivan oikeassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti