Kaksivuotias katseli akvaariomme kaloja. Äiti, tuu kattomaan! Panni! Lasia imeskeli monni. Tuo ruma kala, joka nielee kaiken roskan. Olen ollut samanlainen kuin se, yhtä aivoton.
Olen ollut kuin tuo imumonni, niellyt kaiken mitä eteen tulee. Imenyt ärsykkeitä kitusiini, kunnes olen meinannut tukehtua. Osana omaa prosessiani olen yrittänyt opetella rajaamaan ärsykkeiden tulvaa. Ääniä, meteliä, sitä, että on tavoitettavissa koko ajan, ajan hermolla, kaikesta perillä ja muille kelpaavana. Mainoksissa tyrkytetään selfie-keppiä, että voit olla tuuttaamaassa kuvaasi koko ajan kaikkialle. Seuraavaksi jännitetään tykkääkö joku ja jos ei tykkää, niin miksi ei.
Vaikka rajaan itseni pois sosiaalisesta mediasta, elän elämää perheen kanssa pienesti, mutta suuresti, saan silti kirjoittaa. Rajaan pois vain asioita, tavaroita ja ajatusmalleja, jotka eivät edistä onnellisuuttani.
Imumonni ei juurikaan lepää, se imee ja imee kunnes kuukahtaa. Ei pysähdy miettimään, ei aseta päämääriä. Se ei ole ilmeisesti kuullut downshiftaamisesta. Se ei kuule, mitä muut sanovat. Ei pysähdy katsomaan minne on menossa.
Opettelen olemaan tässä, vaikka projektit ovat kesken, koti ja talousasiat edelleen rempallaan. Elämä on epätäydellistä, enkä edes aina tiedä mitä haluan. Joskus on vaan pakko olla hiljaa, yksin, keittää kuppi kahvia ja mutustaa salassa yksi suklaapatukka. Olla kaukana kaikesta, tavoittamattomissa, vapaa ja onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti