Pientä elämää isosti

Jostain kaukaa, vuorien takaa, nousi hämärä muisto elämänvaiheesta, jota kerran elin. Olipa kerrassaan aikamatka käydä lukemassa omia ajatuksia ja tuntemuksia parin vuoden takaa.

Unohtamassani blogissa oli näitä sekavia sieluntuotteitani käynyt lukemassa poissaollessani 24 000 ihmistä. Mistä lie tänne ajautuneet ja paras kysymys, miksi?

Elämä on vierinyt eteenpäin, lapseni ovat kasvaneet. Talossa ei tuoksu enää vauva. Muisto kalsaripäivistä kotona on sekä sumuinen, että myös haikea. Ihme, että selvisin järjissäni. Vaikkakin elämässä edelleen on omat haasteensa, tuo aika viiden lapsen kotiäitini kolmen alle neljän vuotiaan kanssa on edelleen se aika, josta olisin voinut saada kaikki arvonimet: kuukauden työntekijä, Selviytyjät-palkinnon iltanuotiolla,  sekä vielä ehkä punaisen, sinisen ja vihreän ruusun mitalit rinnuksiini. Ei niitä koskaan minulle kukaan myönnä, mutta voin myöntää ne nyt itse itselleni. Sinä selvisit nainen, sinä hengität vielä ja olet ansiokkaasti rämpinyt läpi suon, aavikon ja valtameren.

Tänä päivänä olen ollut yrittäjä jo vuoden. Olen rakentanut pohjia laskematta tunteja, jotta saisin olla vapaa. Ei enää kahvihuonetta, josta aiemmin kirjoitin. Nyt päätän itse mitä teen ja ennen kaikkea kenen kanssa. Elän pientä elämää, mutta elän sitä nyt isosti. Kovilla tavoitteilla ja päämäärillä, mutta omistan ne nyt itse.

Luopuminen, siitä kaikki lähti. Minä myös miltei itse luovutin, jaksamisen rajalla. Olen luopunut paljosta ja olen saanut sitä kautta elämääni paljon hyvää. Luopuminen on päivän sana edelleen. Olen päättänyt luopua siitä, miten aikaisemmin itseni, omat rajoitteeni ja osaamattomuuteni määrittelin. Luovun siitä ajatusmallista, jossa näen itseni mitättömänä.

Olen edelleen wannabe minimalisti. Kukaan ei usko sitä tavaran määrää, joka täältä edelleen lähtee ja on lähtenyt. Ehkäpä voisin palata joskus taas aiheesta kirjoittamaan. Tämä kuitenkin on edelleen sitä mistä nautin.

Maailma on mun

Täytyy sanoa, että koko blogi ressukka unohtui, kun elämässä tapahtui niin paljon muutoksia. Välillä on käynyt mielessä, että voisin poistaa koko blogin, mutta sitten toisaalta -  olkoon. Jostain kumman syystä, joku käy lukemassa pienen maailmani pientä pyörimistä. Liikettä, joka pyörikin turvallisesti samaa rataa, huoneesta toiseen - päivästä toiseen -vuodesta toiseen - lapsesta toiseen. 

Niin sitten kävi, että palasin kuitenkin epäilyistäni huolimatta ihmisten ilmoille. Aloitin työt. Olen laajentanut nyt siis alaa henkisesti ja fyysisesti. Elämä on osoittautunut mielenkiintoiseksi uudella tavalla. Päätin myös kokeilla omaa rajaa myös työelämässä - olen päättänyt kokeilla missä menevät oman osaamiseni rajat ja yritän työllistää itse itseni. Jos en onnistu, saan syyttää itseäni, syy ei ole enää muissa. Tämän näyttää aika. 

Haasteet ovat vaihtuneet toisiin. Toisaalta edelleen kotona pyörin ympyrää tavara-aaltojen paiskottavana. Enää ei eivät kuitenkaan vie minua mukanaan, kuin kaarnan palaa virrassa. En anna materialle enää niin suurta valtaa. Taloudenkin olen saanut komennettua oman käskyvallan alle. Mahdoton on mahdollista - työtä kaikki kuitenkin vaatii. 

Tällä hetkellä siis maailma on mun. Taistelut kuitenkin jatkuvat. Tällä hetkellä ne liittyvät luoviin prosesseihin, itseluottamukseen, mukavuusalueilta poistumisiin, rohkeuteen ja tarvittavaan hulluuteen. Yritän päättää: minä osaan, minä pystyn, minä selviän. Sen tiedän, että minä nautin itsenäisyydestäni. Minä olen minä. Minä rakensin kotiäitivuosina itseni uudelleen. Eri paloista kuin ennen. Muista riippumattomaksi. Minä riitän, ehkä jopa itselleni. Raskaat vuodet eivät menneet hukkaan.

Pari suhdetta

Blogi ja minä alamme toistaa itseämme, joten kurkistus välillä toiseen suuntaan. Ehkä yksi syy kirjoitustaukoon oli se, että loppujen lopuksi materisista asioista, kuten tavarat ja talous, kirjoittaminen on uuvuttavaa. Prosessit niissä asioissa jatkuvat kyllä edelleen, mutta ei niitä jatkuvasti jaksa velloa. Tällä kertaa aiheena ihmissuhteiden villi viidakko. 

Elämäni pienentyessä olen huomannut samalla myös osan ihmistä katoavan. Elämäni on muuttunut siten, että jaksa yrittää ihmissuhde rintamallakaan jatkuvaa rimpuilua. Elämääni ovat jääneet ne ihmiset, joiden kanssa voi jatkaa siitä mihin viime kerralla jäätiin. Ilman syyllisyyttä puheluista, joita en soittanut, kortista, joka ei lähtenyt postiin, ilman syyllisyydestä siitä, että en ole jaksanut nähdä vaivaa, että järjestäisin tapaamisen. En ole laiminlyönyt ystäväni itsekkäistä syistä, vaan yksinkertaisesti aikani ja voimani loppuivat. 

Minulla on ystäviä, joiden tapaamisesta on voinut kulua vuosi. Osa heistä on kaukana Suomen toisella laidalla, yksi jopa toisella puolen maapalloa. Ja silti he ovat ja koen, että he ovat osa minua. Minua on todella siunattu hyvillä ystävillä, jotka ymmärtävät minua jopa puolesta lauseesta. Ikävöin heitä usein, vaikka en saa sitäkään aikaiseksi heille ilmoittaa. He ovat ystäviä, eivät kavereita. Minä saan olla itseni ja se on hyvä. Kun vihdoin tapaamme, aika häviää väliltämme, jatkamme siitä mihin jäimme.

Kavereita minulla ei ole. En ymmärrä kaveruuden funktiota, muuta kuin opintojen tai työn merkeissä. En jaksa haaskata energiaani siihen, että haalisin vimmaisesti lisää ihmisiä elämääni. Ovi on tosin elämääni auki, jos on valmis siihen, että minulla ei juuri nyt ole juurikaan annettavaa. Kavereille tämä ei yleensä riitä. Sosiaalinen media ei ole minua varten, vaan rasitun pian teennäisestä ilmapiiristä, joka siellä vallitsee. Teennäisyys ja pinnallisuus muutoinkin saavat minut ärsyyntymään. 

Muutoin minua ympäröi perheeni. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä pitkään. Tähän mennessä kaikki kriisit ja riidat on selvitetty ja anteeksi annettu. Parisuhteessa tärkeää on arvostus. Arvostan häntä ja vaivaa, jonka hän näkee perheemme eteen. Pitkä yhteinen historia on ehkä saanut aikaan sen, että osa kulmista on jo hieman hioitunut pois. En haluaisi kuvitella elämääni ilman häntä. Hän on minulle pysyvyys. Kiitän Jumalaa hänestä.

Mitä on minimalistinen ajattelu ihmissuhteissa vai voiko sitä olla? Minulle se on sitä, että se mitä on, on aitoa. Laatu korvaa määrän. Ihmiset ovat materiaa tärkeämpiä. Ihmisuhteissakin voi olla paikallaan pysähtyä, löytää olennainen  ja antaa itselleen lupa, että se, mitä on riittää. Se mitä minä voin antaa, riittää.

Jahti

Jatkuva metsästäminen käy työstä. Olin todella monta vuotta koko ajan jotain vailla. Kaipasin isompaa, suurempaa, enemmän ja nopeammin. Janosin arvostusta, omaisuutta ja menestystä. Olin levoton, onneton, väsynyt ja pettynyt. En saanut juurikaan saalista. En rikastunut, vaan velkaannuin. En päässyt työssäni eteenpäin, enkä juurikaan saanut panostuksesta huolimatta palautetta. Tein kaikkeni, mutta harvoin kukaan kiitti.

 En osunut maaliin myöskään elämysjahdissa, koin hienoja hetkiä, mutta aina jälkeenpäin tunsin pettymystä. Huikea ei ollutkaan todella huikeaa, vaan usein keskinkertaista. Elämääni hallitsi usein tyytymättömyys.

Elämässä keskeisiä kääntöpisteitä ovat hetket, kun kaikki romahtaa. Pääsen pian viettämään oman korttitaloni luhistumisen yksi-vuotisjuhlaa. Avainsana on luopuminen. Toinen avain on luovuttaminen. Tähtäimen asettaminen oikeaa suuntaan; pois päin siitä mitä puuttuu, katse sinne mitä jo on. Omien voimavarojen löytämisen kautta voi oivaltaa omat mahdollisuudet, joiden kautta voi saavuttaa asioita, jotka todella ovat merkityksellisiä. Olennaista on löytää myös tasapaino itsensä kanssa, tyytyä siihen kuka peilistä näkyy. Hyväksyä itsensä. Olen ollut kuin koira, joka kerjää keittiössä makupalaa. Odotin saavani hyväksyntää ja kehuja. Suoritin vimmaisesti, mutta aina jäin katsomaan pää vinossa, kun mitään en saanutkaan. 

Onko haaveet ja unelmat kiellettyjä? Eivät tietenkään! Haaveilen lomasta, mutta tyydyn siihen, että se ei tapahdu heti. Haaveilen myös omasta työstä, jossa saisin olla vapaa luomaan ja kehittämään uutta. Mutta kuitenkin, jahti omassa elämässä on ohi. Sain saaliin. Olen saavuttanut elämässäni selkeyden. Tiedän asiat, mitä haluan ja niitä ei ole paljon. Haluan ainoastaan elää tavallista elämää. Haluan, että elämäni ei luisu enää päämäärättömään kaaokseen, jossa hallinnan tunne katoaa työstä, taloudesta, kodista, ihmissuhteista ja tavarasta. Ylimääräinen karsiutuu elämästä, kun antaa itselleen luvan keskittyä vain todella olennaisiin asioihin. Kaikilla elämän osa-alueilla.

Metsästystä en silti lopeta. Oikeissa olosuhteissa se on mitä mukavin harrastus. Metsässä liityn hiljaisuuteen, joka nielaisee minut lempeään kitaansa. Metsä ei odota eikä vaadi minulta mitään. Metsä on ja minä olen. Tärkeintä ei ole saalis vaan pysähtyminen. Ilman pysähtymistä ei voi valita suuntaa.

Tietoisuus

Näin jälkeen päin on aika noloa tajuta, että ei ole ollut kovinkaan viisas. On ollut helpompaa mennä virrassa muiden mukana. Kaipaan välillä sitä kaikkivoipaisuuden tunnetta, joka nuorena oli. Silloin, kun vielä kuvitteli tietävänsä maailmasta jotain. Nyt tiedän, että en juurikaan tiedä mitään. Tiedänkö enää itsestänikään mitään. Olenko koskaan mitään tiennytkään?

Tietoisuus kuitenkin on mielestäni hieman laajentunut. Tällä viittaan nyt johonkin aivan muuhun, kuin hengelliseen kokemukseen. Mielumminkin tarkoitan sitä, että joku on laittanut valot päälle varastossa, vaatehuoneessa ja silloin tällöin edistymistä on havaittu myös verkkopankissa. En halua enää tavaraa, en halua kerryttää materiaa, vaan haluan yksinkertaisuutta. En kaipaa merkkivaatteita, en halua olla trendikäs, vaan haluan käytännöllisyyttä. En halua velkaantua, en halua tuhlata, vaan haluan, että tulemme toimeen sillä mitä on.

Prosessit jatkuvat edelleen. Paljon olen prosessoinut myös itseäni. Se on väsyttävää. Uskon, että kaikella on tarkoitus. Myös sillä, että elämäntilanne meni sellaiseksi, että olen elänyt muutaman vuoden todella pienessä ympyrässä. Meni muutama vuosi, että en juurikaan nähnyt ketään, en suunnitellut paljoakaan, en harrastanut mitään omaa.

Miksi? Siksi, että olin sidottu kantamaan vastuuta omista lapsistani ja he täyttivät koko elämäni. Muuhun ei riittänyt rahkeita. Miksi alistuin moiseen toimintaan, joka ei täytä yhteiskunnan normeja? Eikä ollut edes minulle luontevaa? Ei se ollut alistumista, eikä uhrautumista, vaan kokkaamista, imettämistä, pyllyn pesua, läksyjä, paljon pukemista, pyykkiä, hölmöilyä ja hermoilua. Olin vapaaehtoinen. Suostuin siihen, koska elämä on vaiheita, joita seuraa toinen. Osa vaatii itseltä enemmän, mutta en kadu. Nyt olen raivannut pienen siivun omaa elämää ja pienin askelin lähden kohti uusia vaiheita.

On helppoa tehdä niin kuin muut tekee. On helppoa olla niin kuin muut on. Minä olen silti itsepäisesti näin.

Tämä aika on opettanut minulle sen, mitä en omalta elämältäni halua. Haluan työtä, jossa on mahdollisuus kehittää työtään ja omaa osaamistaan. Haluan selkeän aikataulun. En suostu sylkykupiksi, enkä kynnysmatoksi. Haluan keskittyä elämässäni olennaiseen. En halua täyttää kotiani turhalla tavaralla, jota en tarvitse. En myöskään halua mennä tässäkään ajattelussa mihinkään ääripäähän.

Juhannus

Ystäväperhe lähetti juhannusterveiset Espanjan auringosta, +25 ja mereltä tuulee lempeästi.

Minä yritän tainnuttaa kahta ylikierroksilla olevaa pikkuviikaria  homeelta haisevassa pienessä uretaanikopissa ja lasken kahteen tuhanteen. Ulkona on kylmä ja tuhansien hyttysten armeija vaanii verenhimoissaan uhriaan.

Osaomistan muutamaa asiaa, joita en koskaan kuvitellut omistavani. Yksi niistä on asuntovaunu.

Asuntovaunu on ainoa mahdollisuus mökkeillä suvun mökillä. Pakko olla jokin oma kohta, missä voi nukkua ja säilyttää tavaroita. Olen löytänyt vaunusta kaksi hyvää puolta. Kesällä on viileää nukkua ja viikko kopissa asumista saa oman pienen kodin tuntumaan valtavalta loistolukaalilta.

Asuntovaunu on vanha ja osia jää aika paljon käteen. Kaapit eivät pysy kiinni ja ahdasta on. Lämmitys reistailee. Otin mukaan saamiani aikakausilehtiä, kuinkas ollakaan tietysti ET-lehtiä suurin osa. Eipä haittaa, luen ja haaveilen eläkkeestä. Raili, 79 v. on seurani.

Suomalaista sisua vaaditaan, kun uskallat mennä ulos ja pakkopaistat perinteistä makkaraa vesisateessa hyttysiä läiskien ja kylmissään. Pitää oikein keskittyä, että ei huido itseään päähän sillä kädellä, jossa on makkaratikku.

Silti juhannus on oltava mökillä. Vaikka taivaalta sataisi räntää viistossa ja salamoisi, hullu suomalainen saunoo ja hakkaa itseään koivunrisuilla.

Menettääköhän kansalaisuuden, jos haaveilee hetken etelänlomasta? Lämpimästä tuulesta pimeässä illassa ilman ininää.

Kahvihuone

Blogissa taas pitkän tauon jälkeen. Kahden ihmisen kaipaamana.

Olen miettinyt paljon töihin menemistä. Olen ollut kotona lasten kanssa aika pitkään. Minulla on sosiaalialan koulutus ja ehkä jotain töitä voisi löytyäkin. Äitiyslomani loppuu elokuun lopussa ja siihen asti olisi aikaa pohtia tilannetta.

Töissä olemisessa on hyviä puolia. Ei tule ehkä ihan niin hulluksi, kuin vain kotona olemalla. Elämän sisältönä ruokkimis-siivoamis-pyykinpesu-lastenhoito rumba menee jonkin aikaa, mutta joskus huomaa haaveilevansa esimerkiksi järkevästä keskustelusta. Luin jostain, että ainoa ruoka, mitä äiti saa syödä lämpimänä on jäätelö. Osittain totta sekin. 

Töihin menemisen esteitä taas ovat seuraavat asiat. Miten ihmeessä saa vietyä kolme lasta hoitoon myöhästymättä joka aamu? Ajatuskin nopeasta lähdöstä yhden uhmaikäisen spagetin lailla velttona makaavan lapsen, yhden lahje- ja hihahysteerikon ja yhden täysin puettavan lapsen kanssa saa hien pintaan. Autolle asti kun pääsee, ýksi on jo karannut, yhdellä on housussa taas kakka ja uhmaikäinen ei suostu turvaistuimeen, vaan huutaa kurkkusuorana ja jäykkänä, kuin kakkosnelosen lankku. 

Hoitopaikka voi olla mitä vain ja kiitoksena tippuu kolmesta lapsesta hoitomaksu, joka saa pyörtymään. Rahallisesti työnteko ei kannata, tulojen nousu menee bensaan ja hoitomaksuihin. Siltikin jossain vaiheessa haluisin töihin.

Työpaikka sosiaalialalla voi olla oikein miellyttävä, tai sitten ei. Naisvaltainen työporukka ei välttämättä ensimmäiseen kahteen viikkoon tervehdi olleenkaan. Jos huomataan, että tulokas on pidempään, kerrotaan näkymättömät säännöt. Hierarkia on yleensä armoton. Kuka saa laittaa autonsa lämmitystolppaan ja kuka juo kahvinsa mistäkin mukista. Sitten se alkaa. Ensin ollaan näennäisen ystävällisiä. Takana päin haukkuminen alkaa yleensä viimeistään kolmen viikon kohdalla. Voi olettaa, että itsestä puhutaan pahaa, koska sinullekin haukutaan selän takana kaikki muut työkaverit. Oi, että sellaista jaksaa hyvin, kun kotonakin saa olla jatkuvasti lasten erotuomari.

Poikkeuksia toki on, harvassa, mutta kuitenkin. Jossain päin ihmisiä arvostetaan ja kannustetaan. Niin olen kuullut.

Alan vaihto on yksi vaihtoehto. En vaan osaa kuvitella, mitä osaisin tehdä. Varsinkaan, kun juuri nyt ei ole mahdollista pitkään opiskella. Ehkä työasia aikanaan järjestyy. Siihen asti saan nauttia kiireettömistä aamuista ja elämästä ilman aikataulua ja kalenteria. 

Todellinen halpamatka

Käytiin kolmen päivän kaupunkilomalla. Matkaohjelmaan kuului käynti upeassa vanhassa linnassa, tutustumista trooppisiin kasveihin, eväsretki meren rannassa ja oleilua ystävien ja sukulaisten seurassa. Mukana mies, isot lapset ja vauva. Budjetti reilut sata euroa.

Miten? Kohteena Turku ja majoitus sukulaisten tyhjässä asunnossa. Olivat ostaneet meille ruokatarpeitakin. Ensimmäinen ilta oltiin ystäväperheen luona.

Seuraava päivänä kävimme Turun kasvitieteellisessä museossa. Oli mahtava elämys, kuin pikamatka etelän lämpöön. Perhelippu maksoi 15 euroa ja oli hintansa arvoinen. Olimme hieman skeptisiä olisiko paikka lapsille mieluinen. Tytöt olivat ihmeissään. Paikka oli heistä upea. Greippipuu, viidakon huikeat kasvit ja ihmeelliset kaktukset jäivät mieleen.

Museo sijaitsi Ruissalossa, jonka maisemat olivat muutoinkin vaikuttavat. Huikeat tammimetsät!  Kävimme eväsretkellä meren rannalla. Ilta kului ystävien seurassa.

Toisena päivänä lepäilimme aamupäivän ja sitten suuntasimme Turun linnaan. Perhelippu maksoi 15 euroa. Kierros sisältää todella paljon portaita, joten pienille lapsille kantoväline on ehdoton. Linna oli lasten mielestä jännittävä ja ehdoton hitti olivat keskiaikaiset vaatteet, joita sai kokeilla.

Kävimme syömässä kauppakeskus Myllyssä. Mies etsi itselleen kenkiä, ei löytynyt. Ostettiin tuliaisiksi pojille uudet sangot, lapiot ja saippuakuplia. Huomasin, että minua ei kaupat enää jaksa kiinnostaa. Parasta matkassa olikin päästä ihastelemaan nähtävyyksiä ja nauttia hyvästä seurasta.

Oivallus oli, että lapset voivat myös pitää museoista ja nähtävyyksistä! Ilman isoa budjettia voi saada vaihtelua arkeen. Aina ei ole pakko matkustaa kauas. Suomessakin on kivoja kohteita.

Kuvat kasvitieteellisestä museosta.

Kuplia

Lasten syntymät ovat tehneet minusta herkkähipiäisen nössön. Tämä ominaisuuteni on vain pahentunut koko ajan. Ei onnistu kauhuelokuvan katsominen, kun usein uutisetkin ovat liikaa. Toissailtana selasin TV:n kanavia ja sieltä tuli dokumentti natsisaksasta. Viisi minuuttia ja olen kaksi päivää nähnyt ruumiskasoja joka kerta, kun laitan silmät kiinni.

Mies sanoi, että historia pitää tuntea. Muuten teemme ihmisinä samoja virheitä uudestaan. Uskon, että tämä on totuus. Minä en vain kestä kaikkea totuutta. Minun on ehkä pakko sulkeutua syvemmin omaan kotikuplaani, jossa suurimmat ongelmat ovat sekainen vaatehuone ja riittämätön pyykinkuivaustila. Pitäisikö karsia lisää kirjoja vai ei. Olen kuin Rölli-peikko, joka luettuaan Kauheus ja hirveys-lehteä joutuu menemään itse itseään piiloon sängyn alle.

Koti on mukava kupla. Tämän on huomannut myös kaksivuotias, joka usein sanoo "mennään kotiin". Aina kun olemme liikkeellä, jopa joskus varmuuden vuoksi jo kotona olleessaan. Olemme on onnekkaita, sillä meillä on koti. Koti, ruokaa kaapissa, vaatteita ja viihdykkeitä. Ihana perhe.

Olen päättänyt olla tuhlaamatta aikaa enää sen miettimiseen, että mitä meiltä puuttuu. Se on harha. Olematon kangastus autiomaassa. Väreilevä kuva aurinkomatkoista, sisustuksesta, merkkitavaroista, upeasta uranaisesta. Ihmisestä ei tee onnellista loputon kujanjuoksu suuremman ja paremman perässä.

Meillä on jo kaikkea. Perustarpeista huolehtiminen riittää. Nakkikeittoa ja puhtaat petivaatteet. Tämä on ajatusmalli, joka oli minulle ennen vieras, mutta jonka olen päättänyt tietoisesti opetella. Tässäkään ei kuitenkaan ole syytä mennä liiallisuuksiin. On löydettävä jonkinlainen keskitie.

Hullu on kuitenkin tämä maailma, jos sitä uskaltaa ajatella. Rikas nirsoilee ruoasta, josta joku vain haaveilee. Samalla ruokaa menee roskiin tonneittain. Ihmisten ahneus on rajaton. Kaikkein kipeintä tekee huomata ahneus siinäkin, joka näkyy peilistä. Siinä nössössä. Omastaan on vaikeaa jakaa.

Tosielämän Urpo ja Turbo kauppaa Torissa kapselikeitintä, joka oli pari vuotta sitten pakko saada. Ja ottaa itsestään belfien. Kuvan ahteristaan. Haaveilee extreme harrastuksista ja aloittaa huomenna Nutrilett kuurin. Merkkaa kalenterin täyteen menoja. Se tekee hänestä tärkeän. Elää omassa kuplassaan.

Kuolinkaksio

Kirje sinulle rakas ystävä maailman toisella laidalla. Niin kaukana.

Viitaten edelliseen Skype keskusteluun kuolinkaksiosta.

Tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää sinua. Elät täysin toisessa todellisuudessa. Toisella puolella maailmaa yksin vuokralla miljoonakaupungissa. Minä täällä perähikiällä omakotitalossa kuuden muun ihmisen kanssa.

Ymmärrän kuitenkin irtonaisuuden tunteen. Sen tunteen, että juuret ovat irti maasta ja niitä ei voi betonin ja asfaltin sekaan istuttaa. Kerran maalainen, aina maalainen.

En siltikään ole varma siitä, onko kuolinkaksion ostaminen pieneltä kotipaikkakunnalta oikea ratkaisu. Sinänsä olisi jotain pysyvää, jos ei muuta niin velka ja yhtiövastike. Osoite jossain. Muistikuva kylän ainoasta grillistä, kirkkotiestä, järvestä ja hiljaisuudesta kotitalon rappusilla. Rakkaista, jotka asuvat siellä. Tunteesta saunan jälkeen.

Siltikin olen sitä mieltä, että kolmekymppisenä ei vielä ole aika murehtia, onko paikkaa mihin voi köyhänä eläkeläisenä vetäytyä kuolemaan, niin kuin eläin metsään. Yksin. Nuolla ensin hieman haavojaan ja sitten kupsahtaa kuolinkaksion nurkkaan. Harvalla ihmisellä on yhtä valoisat tulevaisuudennäkymät.

Jos kuitenkin päädyt ostamaan kuolinkaksion niin varaa ihmeessä arkku samalla. Siinä jos valmiiksi nukkuisi. Ei tulisi ihmisille turhaa vaivaa. Jokohan arkkuja saa nettikaupasta?

Ehkä kuitenkin pyydän vielä miettimään. Voi olla, että elämä yllättää. Onhan se tilastollisesti yllättynyt ennenkin. Mieti missä olet nyt. Olet jo nyt nähnyt enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.

Onko koti pysyvyyden symboli? Psyykkinen turvapaikka? Pesänrakennusvietti on syvällä ihmisyydessä, lakanamajojen kyhäily alkaa jo ennen kuin osaamme kunnolla keskustellakaan. Havittelemme aina vaan isompaa majaa ja luomme ympärillemme suojamuurin tavarasta?

Voiko olla irtonaisena onnellinen? Silloin on vapaa. Irti vinhasti pyörivästä velkapyörästä, stressistä, velvollisuudesta ja huolesta.

Itse olen alkanut kyseenalaistaa oravanpyörän, jossa me täällä hyvinvointiyhteiskunnassa elämme. Koti, perhe, auto, isompi koti, isompi perhe, isompi auto. Minibussi, jättilaina, kivilinna spa-osastolla? (Viiden lapsen äitinä olen huomannut, että lapsi peseytyy hyvin muoviammeessa, jossa minutkin on joskus pesty.)

Ja sitten joskus, kuolinkaksio rivarista saunalla?
Tekeekö kuolinkaksion omistaminen sinut varmasti onnellisemmaksi? En usko. Tieto siitä mihin on menossa? Kolmekymppisestä suoraa tietä köyhäksi eläkeläiseksi kuolemaan? Joko ostan adressin?

Ikävä on sinua! Olet ihana ystävä. On mukavaa,  että on ystävä, joka on enemmän pessimisti kuin minä. Ennen luulin, että se ei ole mahdollista. Odotan kesää, että näemme. Voin tarjota sulle grillillä ranet. Ei lotota, kun ei voiteta kuitenkaan. Voit soittaa mulle virren kuolema kategoriasta. Sitten voidaan halata. Koska olet lähellä.

Terkuin tiedät kyllä kuka.

Jaksaa ja jaksaa

Käytin auton katsastuksessa. Ei mennyt läpi.

Onneksi äitejä ei tarvitse käyttää katsastuksessa. Se olisi noloa.  Moottori yskii, satunnaisesti päästöarvot ovat koholla, puskurit roikkuvat ja perä on huolestuttavan löysä. Väljää löytyy sieltä ja täältä.

En ole vieläkään täysin toipunut ala-asteen telinevoimistelusalin traumoista. Pahinta olivat kuitenkin yläasteen aerobic-tunnit ysäribiisien tahtiin, kun tottumattomana en saanut millään käsiä ja jalkoja liikkumaan eri tahtiin. Se oli hirvittävää. Olisin halunnut maastoutua homeelta haisevan maapohjahallin välinevarastoon.

Liikunta kuitenkin tekisi todella hyvää. Käytettäviä tekosyitä on todella paljon, vauva, muut neljä lasta, kotityöt ja milloin mikäkin. Todenmukainen syy on laiskuus. En tahdo millään saada itseäni liikkeelle.

Kaikki asiat eivät ole kaikkia varten. En näe edelleenkään itseäni varaamassa paikkaa - eturivistä keskeltä - tiukoissa trikoissa pumppitunnilla. Siinäpä vasta olisikin näky, väärässä tahdissa sätkivä makkara, liian tiukassa kuoressa.

Olen kuitenkin kokeillut lajeja, joista ehkä melkein pidän. Kahvakuula - ihan ok, jos selviää sen tunteen kanssa, että ei ole ihan varma selviääkö enää koskaan kotiin. Suunnistus - täysin samat perustelut.

Hyötyliikunnan voittanutta ei kuitenkaan ole. Parasta ovat puutyöt, klapien teko. Puu tuoksuu hyvältä, eikä ole syytä pukeutua timmeihin trikoisiin. Paras kaikista on mustikkametsä. Se on paras aika vuodesta. Yksi parhaista tunteista maailmassa on, kun hikisen metsäreissun jälkeen pääsee uimaan viileään järviveteen.

Auto tarvitsee uudet iskarit. Se varmaan hoituu, Mitenköhän saisi potkaistua itseään leviävään hanuriin? Tuntuu, että muilla osa-alueilla asiat hilautuu hitaasti eteenpäin. Talous kohenee, koti kohenee, mutta peilistä en näe sitä mitä haluaisin. Naista, joka olisi täynnä virtaa ja elämänsä kunnossa. Jonka elämä olisi yhtä mustikkametsää.

Roskahaaste

Roskahaaste suoritettu. Siivottiin ranta, jossa oli runsaasti muoviroskaa. Myös lasia ja lasinsiruja oli paljon. Lasiroskat onkin lasten ja eläimien kannalta kurjimmasta päästä. Myös Kaarina, jonka blogista haaste tuli, on kerännyt roskansa. 

Meillä on vieläkin jonkin verran lunta. Roskia paljastuu nyt teiden varsilta, mennään keräilemään vielä sieltäkin.

Pera ja perusasunnot

Vapise Kaisa ja luksuskodit, sillä nyt tulee Pera ja perusasunnot.


Tänään ohjelmassa tutustutaan kolmeen suomalaiseen perusasuntoon. Jakson lopussa raati valitsee yhden asunnoista jatkoon kilpailemaan vuoden perusasunnon halutusta tittelistä.

Ensimmäinen kohde sijaitsee urbaanissa ympäristössä. Kohteena on 1980-luvulla rakennettu kivielementtitalo. Julkisivua kohentamaan on juuri asennettu parvekelasit, muutoin talo on alkuperäinen, kuten kymmenen vastaavaa rakennusta ympärillä. Saunaton kaksio pitää sisällään jänniä ratkaisuja ja on värit on valittu rohkeasti. Eri vuosikymmenten tyylit kohtaavat ennakkoluulottomasti. Kylpyhuoneen värimaailma on hennon vaaleanpunainen, piristykseksi on valittu kukkaloistoa boordin muodossa. Keittiön kaapistot alkuperäiset, pöydäksi valittu pirtinkalusto. Kukkateema toistuu olohuoneen tekstiileissä. Lähtemättömän vaikutuksen tuo lattiapinnan materiaaliksi valittu ruskea muovimatto.

Toinen kohde on osa suomalaista rakennushistoriaa. Kohde on rintamamiestalo rinnetontilla. Remontti alkoi kymmenen vuotta sitten, mutta edelleen kesken sieltä ja täältä. Ehkä valmis ensi vuonna, ehkä ei. Keittiössä vihreäksi maalatut puolipanelit ovat löytäneet parikseen pilviaiheisen tapetit. Sisustus on runsas ja aiheeksi on valittu merellinen Hawaii-teema yhdessä perintöhuonekalujen kanssa. Yläkerrassa pystyy hyvin liikkumaan vain hivenen kumartumalla. Jyrkät portaat alimpaan kerrokseen muistuttavat joka päivä elämän rajallisuudesta.

Uudempaa rakennuskantaa edustaa omakotitalo haja-asutusalueella. Sisustus yhdistelee hauskalla tavalla erilaisia puuta matkivia muovipinnoitteita. Lastenkamareihin on saatu tiivis tunnelma sullomalla useita lapsia tavaroineen samaan pieneen huoneeseen. Elämää suurempi kulmasohva on keskeinen elementti tuvassa (muuta ei sitten mahdukaan). Säilytystilat jatkuvat kaappien päälle ja sänkyjen alle. Saunatilat.... ovat olemassa.

Jatkoon tällä kertaa runsauden sarvi - rintamamiestalo. Tervetuloa mukaan seuraavalla viikolla ohjelmaan Pera ja perusasunnot!

Kohteeseen kolme voi tutustua tarkemmin tulemalla kahville meille.

Yhden naisen vastarintaliike

Suurin osa blogeista, mihin olen törmännyt, käsittelee uusien ihanien hankintojen tekemistä. Uudet ilmeet kotiin ja uutta rytkyä itselle ylle. Lapset puetaan uusiin ihkuihin kuoseihin, söpöä. Ei kun shoppa shoppa shoppa.

Elämä on muuttunut  kertakäyttöiseksi. Ostamme vaatteita roskiin. Aiheesta voi lukea tästä.  Olen kieltämättä joutunut itsekin karsimisen yhteydessä laittamaan vaatteita pois. Kaikki käyttökelpoiset menevät meillä kirppareille, kavereille, lumppukeräykseen ja osasta reikäisiä puuvillavaatteita on tehty rättejä omaan käyttöön. Vaatteiden alkuperää voi myös miettiä. Ovatko ne pienten käsien tekemiä? 

Olen ostanut vuosia vaatteet lähinnä kirppikseltä lapsille. Itselleni olen suurimmaksi osaksi saanut vaatteita käytettynä. Lisäksi olen lainannut vauvan vaatteita.

Vaatetilanne on alkaa olla sopiva. Ehkä edelleen vähän liikaa, mutta mitään ei tule mieleen mitään mitä tarvisisi.

Olen alkuun huhtikuun täydellisessä vaatteiden ostolakossa. Yhden naisen vastarintaliike. En osta yhtään vaatetta itselleni tai lapsille. En edes kirppikseltä. Jos taloustilanne kohenee, voisin syksyllä ostaa lapsille jotain kotimaisilta käsityö yrittäjiltä.

Miehen kanssa vähän naurettiin tälle meidän elämälle. Paljon tavaraa, vähän rahaa. Pyllyaukisia hamstereita. Hyvin menee. Tavaraa vaan kerääntynyt vuosien varrella. Rahat taas on mennyt sitä mukaan, kun on tullutkin. Elämä on laiffii. Onneksi virheistä on lupa oppia. Hirmuisen hyvä säästövinkki on olla ostamatta mitään.

Ilkeä äiti vie lapsilta lelutkin

Leluja. Muovista sälää. Kasoittain pölyä kerääviä pehmoelukoita. Äänileluja, joiden soundi viiltää suoraan hermoon. Viime vuoden hittilelu, se joka tuli - ja meni.

Olen laittanut pois leluista yli puolet. Itse en osta leluja enää ollenkaan. Lasten syntymäpäivätkin saavat kylmän hien pintaan. Nykyään toivon sukulaisilta lapsille lahjaksi tarpeellista tavaraa tai yhteistä tekemistä.

Karsinnan alkumetreillä tilanne oli se, että tavaraa oli kuin halpahallin krääsä osastolla. Siivoaminen oli mahdotonta, ahdistus nousi nollasta sataan.

Rakas lukija, yritä ymmärtää. On laji ihmisiä, jotka ovat luonteeltaan siistejä, järjestelmällisiä ja joille kaikki tämä on helppoa. Minä kuulun lajiin: sinnepäin, hälläväliä ja haittaaks se oikeesti? Kaikki karsiminen ja järjestely vaatii minulta astumista alueelle, jossa olen yhtä kotonani, kuin on eskimo viidakossa. Karsin, koska on pakko. Muuten me hukutaan. Samalla yritän itse muuttua. Ehkäpä hieman olen jo muuttunutkin. 

Viime vuoden aikana olen tehnyt lelujen karsinnan "lajittelu periaatteella". Pojilla on seuraavat kategoriat: autot, puujunat, työkalut, legot, palapelit, kirjat ja pelit. Lisäksi on potkuauto ja plaston mopo. Unilelut saivat pitää. Muut lähtivät. Vieläkin taitaa silti olla liikaa.

Lelujen säilytys toimii kategorian mukaan. Siivoamisen osaavat lapsetkin. Aion lähiaikoina laittaa osan leluista säilöön. Jonkun ajan kuluttua ne tuntuvat kuin uusilta.

Vauvalle riittää pieni korillinen omia leluja. Niiden käyttöikä on lyhyt. Vauva kun kasvaa silmissä.

Jos joskus jotain hankin, yritän tehdä hankintoja, jotka kestävät aikaa. Olen huomannut, että useimmat lelut eivät kestä ehjinä lasten leikeissä. Vinkkejä kestävistä leluista otetaan vastaan.. 

Pientä pintaraivausta osa 2

Muutoskohteena on lapsiperheen vanhempien makuuhuone. Tunnelma huoneessa on sekava, varastomainen. Seinät huutavat tyhjyyttä. Huone ahdas. 

Ennen:

Muutoksessa hyödynnettiin perheen omia kalusteita, tavaroita ja tekstiilejä. 

Jälkeen:

Uuden päiväpeiton hankintapaikka Ecocenter ja hinta 3 €. Se nyt on edelleen ryppyinen, mutta ei voi mitään...

Lamppu kymmenen vuotta vanha. Seinävaate minun äidiltä.

Näkymä ovelle. Oven taakse jää hyllykkö, jossa kirjoja.

Näkymä ovelta. Pinnasänky laitettu pois. Työpiste edelleen huoneessa, kun ei muuallekaan mahdu. Huone on pieni, mutta nyt tuntuu tilavammalta. Vanhassa matkalaukussa säilytän kausivaatteita.

Tarkoitus projektissa oli tehdä huoneesta viihtyisä ja toimiva, omalla tavaralla. Välttelin uuden tavaran ostamista siksi, että meillä on edelleen paljon kaikenlaista. Kuvassa "verhokauppa":

Puhuvat kalsarit

Päivälevon jälkeen lueskelin muiden karsijoiden, siivoajien ja minimalistien blogeja. Mielenkiintoisia juttuja. Monessa kirjoitettiin Marie Kondon kirjasta.

En ole lukenut sitä. Päätelmäni voi siis olla virheellinen. Sain kuitenkin käsityksen, että esineet herätetään keskustelemaan ja niiden herättämien tunteiden kautta sitten päätetään lähtevätkö ne vai jäävätkö. Esineet myös hyvästellään. Sukkia ei saa pinota, alimmat voivat huonosti. Esineillä on henki.

Kaukana on se päivä, että alan kalsareiden kanssa keskustelemaan. Sukkien hyvinvointi ei myöskään ihan ole listallani ihan ensimmäisenä. Ihmiset ovat. Esineet ja tavarat lähtevät, mikäli emme tarvitse niitä. Minimalismi voi korvata ihmiselle uskonnon. Samoin sen voi tehdä kaikki muutkin aatteet. Minulla itselläni hengellisen kaipuun täyttää Jumala, jonka takia pääsiäistäkin vietetään. Eivät puhuvat kalsarit.

Elämäni yksinkertaistamisen ja tavaramäärän karsimisen takana ei ole muuta isompaa kuin se, että jaksaisin paremmin pyörittää ison perheelle arkea. En väsyttäisi itseäni turhalla. Olen huomannut, että  tulostakin hiljalleen syntyy. Kotia pystyy jo paremmin siivoamaan. Löydän tarvitsemani tavarat ilman, että joudun tuntitolkulla etsimään. Elämä on helpompaa. 

Makuuhuone on valmis. Päiväpeiton jos saan vielä silitettyä niin voin laittaa pari kuvaa :) Inhoan silittämistä ihan yli kaiken... 

Ero

Minä ja Visa olemme eronneet. Vietimme yhdessä monta yhteistä vuotta. Monenlaisia vaiheita. En tiedä voiko sanoa, että kasvoimme erilleen. Ehkä kävi niin, että Visa kasvoi ja minä vikisin.

Suhde Visaan oli yksipuolinen. Minä mietin Visaa usein. Valvoin usein öitäkin. Visa sen sijaan muisti minua vain kerran kuussa ja silloinkin epämiellyttävällä tavalla. Muuta en saanut. Se alkoi ottamaan päähän.

Eropäätös kypsyi pitkään, sillä olin riippuvainen Visasta. Visa ei sen sijaan tuntenut minua kohtaan mitään. Muisti vain kerran kuussa.

Eroprosessi ei ole vielä selvä, sillä edelleen Visa kulkee mukanani. Pankissa sanottiin, että voin tarvita Visaa. Itse haluaisin täyden pesäeron. Maailma ei kuulemma enää kulje niin.

Siinä kohtaa verkkopankissa, missä Visa ennen oli, on nyt nollia. En haluaisi palata yksipuoliseen, huonosti toimivaan suhteeseen. Voiko ihminen elää ilman luottokorttia? Pankissa oltiin sitä mieltä, että ei.

Olen ollut nyt koskematta Visaan jo pitkään ja huomasin, että en kaipaa enää Visaa elämääni. Ehkäpä Visa saa kulkea edelleen mukanani, mutta olemme tehneet suhteeseen erilaiset säännöt.

Tavaraa, tavaraa

En ymmärrä. En käsitä. Mistä tätä tavaraa riittää? Nyt on viime keväästä asti karsittu ja aina vaan sitä on liikaa! Epäilen, että tavarat(kin) lisääntyy täällä keskenään.

En ole laskenut lähteneitä tavaroita, mutta määrä on suuri. Olisi varmaan hämmentävää nähdä lähteneet tavarat kerralla! Yhtäkään en kaipaa, ikävöi enkä oikein edes muista.

Tiedättekö mikä on wannabe minimalistin painajainen? Se on juhla, johon liittyy lahjoja. Pidän pienistä juhlista, hyvästä ruoasta ja seurasta, mutta ne lahjat! Muistuupa mieleeni toissa joulu, kun saimme lahjoja yhteensä viisi ikean kassia. En varsinaisesti ilahtunut. Itku ei ollut kaukana. Viime joulu oli onneksi hieman maltillisempi.

Makuuhuone projekti edistyy. Sisustus olisi helppo homma, jos siellä ei olisi niin paljoa tavaraa. Eilen lähti vaatetta ja papereita, vielä olisi yksi laatikosto käytävä läpi. 

Ostin Ekocenteristä 3€ maksavan päiväpeiton. Eli sisustusbudjettia on nyt käytetty. Meillä on makuuhuoneessa edelleen työpöytä, se ei mahdu muualle. Se on susiruma. Etsin vielä jostain käytettyä. Muutoin projekti loppusuoralla.

Eilen iski todellinen epätoivo kasojen kanssa. Onneksi meillä on käytössä mummo-merkkinen kierrätyskone. Äitini kävi lajittelemassa tavaraa: roskiin, lahjoitus, myynti ja paperinkeräys. Hän on lukemattomia kertoja lähtenyt pienellä autollaan pihasta niin, että auto on niin täynnä tavaraa, että vain silmät näkyvät. Ihana apu.

Ulkonäkö

Miltä näyttää nainen, joka on synnyttänyt viisi lasta?

Kasvot: Silmien alla pysyvästi tummaa, ensimmäiset rypyt havaittavissa. Iho oli ihan kiva kymmenen vuotta sitten. Nyt muistuttaa sarvikuonoa. Kulmakarvat taas kadonneet, en ole muistanut värjätä.

Vartalo: Olemus löysähkö. Rinnat roikkuvat, kuin ajokoiran korvat. Läpättävät juostessa. Vatsanahkaa voi käyttää tarvittaessa tavaroiden kantamiseen. Tatuointia ei tarvitse harkita. Vatsaa koristaa pysyvä liekkitatuointi. Raskausarvet.

Hiukset: Väriltään maantie, kun ei kemikaalien pelossa uskalla värjätä. Ilmeisesti imetyksen takia tippuvat päästä. Mallia lehtopöllö.

Kuori: Tämä kaikki verhotaan rumiin rintsikoihin (imetyksen takia ei ole sopivia), joista tissit aina vähän tursuvat yli. Tosiäidillä on aina paidassa hieman ruokaa ja räkää. Jos ei ole nyt, niin viimeistään viiden minuutin päästä. Kotihousut ovat saaneet koristeeksi pienet puklut.

Kyllä. Luovutan. En pelkästään ole kotiäiti. Minä nykyään myös näytän siltä. Pitäisikö jaksaa enemmän yrittää?

Kuitenkin, tämä on pieni hinta siitä mitä olen saanut.