torstai 23. huhtikuuta 2015

Kuolinkaksio

Kirje sinulle rakas ystävä maailman toisella laidalla. Niin kaukana.
Viitaten edelliseen Skype keskusteluun kuolinkaksiosta.

Tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää sinua. Elät täysin toisessa todellisuudessa. Toisella puolella maailmaa yksin vuokralla miljoonakaupungissa. Minä täällä perähikiällä omakotitalossa kuuden muun ihmisen kanssa.

Ymmärrän kuitenkin irtonaisuuden tunteen. Sen tunteen, että juuret ovat irti maasta ja niitä ei voi betonin ja asfaltin sekaan istuttaa. Kerran maalainen, aina maalainen.
En siltikään ole varma siitä, onko kuolinkaksion ostaminen pieneltä kotipaikkakunnalta oikea ratkaisu. Sinänsä olisi jotain pysyvää, jos ei muuta niin velka ja yhtiövastike. Osoite jossain. Muistikuva kylän ainoasta grillistä, kirkkotiestä, järvestä ja hiljaisuudesta kotitalon rappusilla. Rakkaista, jotka asuvat siellä. Tunteesta saunan jälkeen.

Siltikin olen sitä mieltä, että kolmekymppisenä ei vielä ole aika murehtia, onko paikkaa mihin voi köyhänä eläkeläisenä vetäytyä kuolemaan, niin kuin eläin metsään. Yksin. Nuolla ensin hieman haavojaan ja sitten kupsahtaa kuolinkaksion nurkkaan. Harvalla ihmisellä on yhtä valoisat tulevaisuudennäkymät.

Jos kuitenkin päädyt ostamaan kuolinkaksion niin varaa ihmeessä arkku samalla. Siinä jos valmiiksi nukkuisi. Ei tulisi ihmisille turhaa vaivaa. Jokohan arkkuja saa nettikaupasta?
Ehkä kuitenkin pyydän vielä miettimään. Voi olla, että elämä yllättää. Onhan se tilastollisesti yllättynyt ennenkin. Mieti missä olet nyt. Olet jo nyt nähnyt enemmän kuin moni koko elämänsä aikana.

Onko koti pysyvyyden symboli? Psyykkinen turvapaikka? Pesänrakennusvietti on syvällä ihmisyydessä, lakanamajojen kyhäily alkaa jo ennen kuin osaamme kunnolla keskustellakaan. Havittelemme aina vaan isompaa majaa ja luomme ympärillemme suojamuurin tavarasta?
Voiko olla irtonaisena onnellinen? Silloin on vapaa. Irti vinhasti pyörivästä velkapyörästä, stressistä, velvollisuudesta ja huolesta.

Itse olen alkanut kyseenalaistaa oravanpyörän, jossa me täällä hyvinvointiyhteiskunnassa elämme. Koti, perhe, auto, isompi koti, isompi perhe, isompi auto. Minibussi, jättilaina, kivilinna spa-osastolla? (Viiden lapsen äitinä olen huomannut, että lapsi peseytyy hyvin muoviammeessa, jossa minutkin on joskus pesty.)

Ja sitten joskus, kuolinkaksio rivarista saunalla?
Tekeekö kuolinkaksion omistaminen sinut varmasti onnellisemmaksi? En usko. Tieto siitä mihin on menossa? Kolmekymppisestä suoraa tietä köyhäksi eläkeläiseksi kuolemaan? Joko ostan adressin?
Ikävä on sinua! Olet ihana ystävä. On mukavaa,  että on ystävä, joka on enemmän pessimisti kuin minä. Ennen luulin, että se ei ole mahdollista. Odotan kesää, että näemme. Voin tarjota sulle grillillä ranet. Ei lotota, kun ei voiteta kuitenkaan. Voit soittaa mulle virren kuolema kategoriasta. Sitten voidaan halata. Koska olet lähellä.
Terkuin tiedät kyllä kuka.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mä niin tulostan tätä ja luen varmaan niin monta kertaa, että osaan ulkoa. Oot rakas ja kauhee ikävä on! <3 Toivoo: you know who

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos taas ajattelemisen aiheista! Mihin ankkuroimmekaan turvallisuutemme ja kuvitellun onnemme? Johonkin yleiseen ja yhteiseen kuvitelmaan siitä, mitä elämän muka kuuluisi olla? Kun sen oppisi, että tämä hetki on aina se kaikista arvokkain.

ee